The Undisputed Truth

THE UNDISPUTED TRUTH

The Undisputed Truth (1971)

The Undisputed Truth (uusintapainos) (1971)

Face to Face With The Undisputed Truth (1971)

Mama I Got a Brand New Thing (Don't Say No) / Gonna Keep On Tryin' Til I Win Your Love (1972)

Law of the Land (1973)

Down to Earth (1974)

Cosmic Truth (1975)

Higher Than High (1975)

Method to the Madness (1976)

Smokin' (1979)

The Collection (2002)

The Undisputed Truthista olin autuaan tietämätön, kunnes joulukuussa 2005 ostin Amazonin kautta The Jackson 5:n albumit Skywriter ja Get It Together, jotka oli tungettu samalle CD:lle. CD:n kansivihko informoi että Mama I Got a Brand New Thing (Don't Say No) on Undisputed Truth -cover. Koska tuo biisi oli Jacksonien esittämänä niin hyvä, päätin katsastaa tämän alkuperäisversion tehneen bändinkin. Kirjastosta löytyi CD-muodossa yksi kokoelma ja Face to Face With... -albumi. Tajuntani melkein räjähti. Mieletöntä psykedeliasoulia!

Imuroin ensin lähes koko tuotannon netistä, lukuunottamatta Method to the Madnessia ja singlen b-puolta Gonna Keep On Tryin..., joita ei ollut pistetty jakoon missään, edes UseNeXTissä. Minusta tuli heti fani.

Ennen pitkää kyllästyin kuuntelemaan pelkkiä CD-R-kopioita ja aloin etsiä oikeita levyjä. Divareista löytyivät alkajaisiksi ensimmäinen LP uusintapainoksena, Higher Than High ja Smokin'.

Loppujen kohdalla turvauduin MusicStackiin. Aloitin Method to the Madnessilla, ainoalla albumilla jota en ollut edes kuullut. Sen hankkiminen osoittautui vaikeaksi. Heinäkuussa 2007 ensimmäinen tilausyritys... "Not Available". Samana päivänä toinen tilaus... LP lähetettiin, mutta tuli väärä levy. Minulle postitettiin yhtyeen ensimmäinen LP. Palautin sen ja sain rahat takaisin.

Uusi yritys elokuussa. Myyjä viestitti, ettei löydä LP:tä, mutta yrittää etsiä sen. Kuukausi kului, ja myyjä pisti levyn vihdoin postiin. Sain Method to the Madnessin vihdoin viimein.

Muistan, että toisenkin kerran kävi niin, että tilasin jonkin Undisputed Truthin LP:n ja sainkin postissa esikoislevyn. Sillä kerralla en viitsinyt enää palauttaa levyä, vaan päätin pitää sen huonosta kunnosta huolimatta ja annoin myyjälle positiivisen palautteen. Siksi minulla on kaksi kappaletta vuoden 1971 The Undisputed Truth -esikoista, huonokuntoinen originaali ja hyväkuntoinen uusintapainos.

The Collection -CD hoitui kotiin tammikuussa 2008, loput vinyylit joulukuussa 2011. Tuo kokoelma-CD piti saada muuallajulkaisemattoman biisin Let's Go Back to Day One vuoksi. Sen copyright-vuosi on 1971, eli olisiko Face to Face With... -LP:n sessioiden ylijäämäkappale?

The Undisputed Truth ei ollut muuta kuin anonyymi ryhmä tahdottomia marionetteja, leikkikaluja joita tuottajalegenda Norman Whitfield pallotteli miten huvitti. Eivät juuri saaneet edes nimiään painetuiksi kansiin. Alkuperäiset jäsenet olivat Joe Harris, Billie Calvin ja Brenda Evans. Harris oli ainoa, joka roikkui mukana kaikilla levyillä, muut jäsenet vaihtuivat tiuhaan. Kaikilla oli aiempaa kokemusta soul-laulajina. Harris oli ollut mukana The Fabulous Peps -nimisessä ryhmässä, myöhemmin hän oli Ohio Playersin esiasteen, The Ohio Untouchablesin yksi jäsen. Calvin ja Evans taas olivat The Delicatesissa.

Whitfield käytti Undisputed Truthia koekaniineina studiotuotantotempuille, joita hän sitten hioi huippuunsa muiden tuottamiensa artistien levyillä. Sama juttu biisimateriaalin kanssa - yli puolet UT:n levyjen biiseistä voi kuulla muillakin Whitfield-tuotannoilla. UT:n versiot niistä ovat vain yksiä versioita muiden joukossa - siinä ilmeisin syy, miksi tällä ryhmällä oli vain yksi iso hitti, pop-listan kolmoseksi 1971 yltänyt Smiling Faces Sometimes. Toki pienempiä listamenestyksiä saatiin kourallisen verran.

Ensimmäinen levy on sekoitus perussoulia ja psykedeliaa. Jälkimmäistä edustaa vahvimmin hurja kymmenminuuttinen Ball of Confusion -vyörytys. Myös Smiling Faces Sometimes ja komea kuusiminuuttinen Like a Rolling Stone -cover indikoivat kunnianhimoisempia pyrkimyksiä Whitfieldin puolelta.

Face to Face With The Undisputed Truth muuttaa psykedeliasoppaa sakeammaksi ja on aika vaikuttava albumi. Pidän jopa What's Going On -coverista. Moisen mestariteoksen versioiminen on uhkarohkea teko, mutta Whitfield siihen pystyy, jos joku. Tämä on muuten tietääkseni ainoa UT:n albumi, joka on julkaistu kokonaisuudessaan CD:nä. Rikhardinkadun kirjastosta löytyi lainattavaksi.

Law of the Land -levyllä on jo vähän ikävä K-Tel -vivahde, kun siinä vedetään läpi Killing Me Softly, Just My Imagination, Papa Was a Rollin' Stone, Feelin' Alright (kuinkahan monta versiota tuostakin on tehty?), With a Little Help From My Friends ja Walk On By. Varsinkin tuon Killing Me Softlyn mukanaolo jotenkin vähän ärsyttää. Hyvä klassikko toki, mutta onhan se niin moneen kertaan kuultu. Mutta tässä on kuitenkin se originaali Mama I Got a Brand New Thing (Don't Say No).

Down to Earth tuntuu juuri siltä, aika maanläheiseltä levyltä. Whitfield ei vielä kikkaile ylettömästi. Se alkoi sitten seuraavalla albumilla. Big John Is My Name -biisissä UT on pistetty jo laulamaan huumeista ("some of my friends - y'all - smoke a little *BLOOP*... I say some of my friends smoke a little *BLEEP* "). Samojen kappaleiden uudelleenlevyttäminen samalla bändillä alkoi myös: tälläkin LP:llä on Love and Happiness, Law of the Land ja Save My Love For a Rainy Day. Whitfieldilla alkoi biisivarasto ehtyä, tai sitten hän tuotti niin paljon levyjä ettei hänen laulunkirjoittamisensa pysynyt mukana tahdissa.

Cosmic Truth alkaa heti hurjalla Earthquake Shakella, jolla tietysti kuullaan sitä maanjäristystäkin. Neil Youngin Down By the Riveristä on tehty psykedeelinen ja vaikuttava versio - Joe Harris laulaa tunteellisesti. UFO's-biisissä hän laulaa hauskan pöllämystyneeseen sävyyn uhkaavasta ufo-invaasiosta. Li'l Red Riding Hoodissa hän on ghettojen mies, joka huomaa upean naisen, joka selvästi on eksynyt väärälle puolelle kaupunkia, ja rupeaa ahdistelemaan häntä romanssi mielessään. Squeeze Me Tease Me ja Spaced Out yltävät orgastisiin mittoihin. Täyttä meno päällä -kamaa koko albumi.

Whitfieldin kokeilut Undisputed Truthin kanssa kulminoituivat Higher Than High -albumilla. Nimibiisi on sellainen, että on pakko pitää lujasti tuolista kiinni kun levyn pistää soimaan. Se nimittäin lähtee! Toinen yhtä pitelemätön raita on ykköspuolen päättävä Boogie Bump Boogie. Poontang on ilmiselvä huumelaulu. Life Ain't So Easy muistuttaa koskettavasti elämän traagisista puolista. Help Yourself kuullaan uudestaan - sehän oli jo Down to Earthilla. I'm in the Red Zone ja Overload jatkavat edellislevyn kappaleiden Squeeze Me Tease Me ja Spaced Out orgastisia tunnelmia.

Yksi asia, joka myös esti UT:tä juhlimasta hittilistoilla saattoi olla se, että ryhmä oli Whitfieldille aika toisarvoinen juttu. Muut Motown-artistit, joiden levyjä Whitfield tuotti, olivat hänelle tärkeämpiä. 1976 Whitfield oli kuitenkin saanut Motownilta kenkää, ja hän perusti oman levymerkin, Whitfield Recordsin. Undisputed Truthista tuli ensimmäinen artistikiinnitys. Samana vuonna tehtiin LP Method to the Madness. Sillä on kunnia olla ainoa UT-levy, jonka tekemiseen Whitfield keskittyi sataprosenttisesti. Bändi saattoi olla tyytyväinen... hetkeksi. Pian Whitfield nimittäin löysi Rose Roycen, josta tuli hänen uusi ykkösprioriteettinsa, ja Undisputed Truth sai taas kerran jäädä sivuun.

Method to the Madness alkaa hauskalla scifi-sketsillä, jossa bändin jäsenet teleportataan sisälle avaruusalukseen. Jänniä elektronisia tehosteita, kaikuefektejä ja puheintonaation nostamis- ja laskemistrikkejä annostellaan ylenpalttisesti kun UT:n porukka pääsee kertomaan avaruusolioille asiansa. Jatko vähän väsähtää, valitettavasti. Nimikappale on OK funkia, diskolattioilla kohtalaisesti pärjännyt pikkuhitti You + Me = Love on säpisevä, Let's Go Down to the Disco jatkaa samaa meininkiä kyllin hyvin. Hole in the Wall on kohtalainen. Muuten jää vaisuksi. Kokonaisuus on epätasainen, ja mukaan piti ängetä jo toistamiseen Life Ain't So Easy, kun ei ilmeisesti muuta täytettä keksitty.

Smokin' kuulostaa oudon alavireiseltä levyltä, kuin Whitfield olisi ollut masentunut sitä tuottaessaan. Sen voi kyllä uskoa, miehen imperiumi oli aika finito seuraavana vuonna eikä mies paljoa töitä tehnyt enää 80-luvulla. Smokin' on kevyesti Undisputed Truthin vaisuin levy, eikä sitä kannata hankkia heti ensimmäiseksi vaan mielellään vasta kokoelman viimeistelemiseksi. Semmoista pientä mukavaa kiehuntaa kuulee kyllä siellä täällä. Showtime, Space Machine ja Atomic Funk ovat ihan kivoja, viimeksimainitun kappaleen lopussa laulajatar Marcy Thomas revittelee oikein kunnolla. Talkin' to the Wind - kivoja tuuliefektejä. Pidän Sandmanin tunnelmasta ja tuosta ylimääräisestä, hieman perkussiomaisesta efektistä. Suosikkini on silti I Can't Get Enough of Your Love, joka kuulostaa potentiaaliselta soul-klassikolta. Ei tästä Isadora Martinin kirjoittamasta biisistä ole taidettu kuitenkaan muita versioita tehdä. Harmi, kertosäkeen koukku jää välittömästi mieleen eikä biisi kuulosta Undisputed Truthilta.