UB40 - UHO-Trio - UKK - The Undertones

UB40

5 Album Set (1980 / 1981 / 1982 / 1983 / 1984)

Kuka olisi uskonut, että kaikkien aikojen paras reggae-levy tehtäisiinkin Englannissa?

Äidillä oli yhdelle kasetilleen äänitettynä kuusiminuuttinen reggae-biisi, joka ylsi suorastaan progeksi. Äiti ei ollut tunnistanut esittäjää eikä kappaleen nimeä. Kasetti oli jäänyt isälleni, ja 1993 Porvoossa kuuntelin sitä ihmetellen, kuka mahtaa tuon komean reggaen esittää. Aikaa siinä meni, mutta jollain konstilla onnistuin lopulta selvittämään, että sehän oli UB40:n Tyler, ensimmäisen albuminsa Signing Off avausbiisi. Lainasin LP:n Tikkurilan kirjastosta joskus 90-luvun lopulla tai vuosituhannen vaihteessa.

Tyler kertoo tositapauksesta Louisianassa 1975, jolloin 17-vuotias musta Gary Tyler passitettiin syyttömänä vankilaan muka 13-vuotiaan valkoisen pojan murhasta. Tyler joutui istumaan vankilassa 41 vuotta ennen kuin hänet viimein vapautettiin.

Tyler ei ole todellakaan ainoa mestarillinen kappale Signing Offilla. Nuori, köyhä ja nälkäinen bändi oli päättänyt näyttää ja pisti parastaan koko albumin ja vielä bonukseksi isketyn 12-tuumaisen Madam Medusa -sinkunkin mitalla. Tempoa vaihdellaan kesken biisin, runsaisiin soolo-osuuksiin käytetään mielikuvitusta, tuotanto on huippuluokkaa, sovituksia kyllästetään studioefekteillä. Lopputulos on jotain aivan hämmästyttävää.

Present Arms ei missään vaiheessa nouse samalle tasolle, muutama erinomainen kappale löytyy kuitenkin. Don't Let It Pass You By, One in Ten ja Don't Walk on the Grass ovat huippukohdat. UB44 on järkynkarmea, hirveimmin tuotettuja kasarilevyjä mitä tiedän. Labour of Lovella bändi oli kesyyntynyt laimeaksi popiksi, surullista.

Red Red Winessa toastauskohta on aina hiukkasen huvittanut minua, varsinkin se "monki paki". Googlaamalla selvitin, että se kohta menee "monkey pack him rizla pon the sweet dep line...".

Geffery Morganilla on You're Not an Army eikä oikein muuta. Tuotanto taas aika kauhea.

UHO-TRIO

JazzGoodies (1982)

"UHO-Trio jäi vähän yksitoikkoiseksi yhden tyylin jazziksi. Jos ei halua kuulla muuta kuin ragtimea, niin siitä vaan, mutta minä ainakin vaadin vaihtelua. No, ei tämä sentään ollut yhtä monotonista kuin DDT Jazzband."

Noinhan minä arvostelin tämän jo toukokuussa 2016. Käpyläläismiehen levykokoelmassa mukana ollut levy, yksi niistä 51 lätystä jotka päätin säilyttää.

UKK

Inside Her Paperwalls / Blue Eyes (1984)

"UKK on melodista rokkia. Kohtalainen sinkku. Soitto kulkee ihan hyvin, huomaa että bändi oli soitellut jonkin aikaa yhdessä ja soittotaitoa oli hankittu. Ei kuitenkaan mitään hirveän erikoista. Arvosana 3,25 tähteä viidestä, eli keskinkertaisen paremmalle puolelle mennään. Molemmat biisit ovat meneviä, mitään tylsää balladia ei kuulla. Kas, biisien tekijöiksi on merkitty Harri Seppälä, Asko Ahonen, Ilkka Rantamäki, Timo "Tinni" Kuusisto ja Pekka Lehtosaari, eli ei mitään eilisen teeren poikia. Seppälä, Ahonen ja Tinni olivat mukana Positive Touch -yhtyeessä joka teki LP:n "Force Majeure" Extend-merkille vuonna 1983. UKK oli kai uusi yritys alle odotusten (?) menestyneen Positive Touchin jälkeen, mutta nyt homma tyssäsi jo yhteen singleen."

Noin taas arvostelin tämän 8. heinäkuuta 2017, kun olin palannut lyhyeltä piipahdukseltani Turussa. Sikäläisestä Antikvariaatti Arwo Paperista tämä sinkku löytyi.

THE UNDERTONES

The Undertones (1979)

Hypnotised (1980)

Positive Touch (1981)

Julie Ocean / Kiss in the Dark (1981)

The Sin of Pride (1983)

Aah, Undertones. Eivät tehneet yhtään huonoa levyä eivätkä yhtään huonoa biisiä. Jopa täytebiisin oloinen Wrong Way ykkösalbumilla tarjoaa hauskan intron ja kitarakuvion. Itse asiassa ne tuntuvat olevan ne syyt, miksi tuo kappale levytettiin.

Ensimmäisen kerran taisin kuulla Undertonesia vasta 1995, kun radion ruotsinkielisellä kanavalla Pamela Taivassalo soitti Here Comes the Summerin. Tarttui kasetille.

Kun 2001 keräsin kirjastojen punk- ja new wave -kokoelmista materiaalia Punklopedia-kaseteilleni, Undertonesia tuli paljon. Siitä se fanitus lähti nopeasti kasvamaan. Taisi olla niin, että kirjastoista löytyivät vain kaksi ensimmäistä albumia ja kokoelmia. Hommasin pian Positive Touchin ja The Sin of Priden vinyylinä Fennica Recordsista.

True Confessionsista tehtiin tosi kummallinen taidediskoversio esikoisalbumille, mutta rakastan sitäkin. Karanteeni varmaan diggasi Undertonesia, koska tekivät Kaljupäisestä gangsterista aika lailla samanlaisen version omalle albumilleen.

Viimeisen albumin The Sin of Pride CD-versio paljastaa, että bändi oli joutunut kovasti miettimään hyvää lopetuskappaletta levylle. Sekä Bittersweet että I Can Only Dream - molemmat ennenjulkaisemattomia - omaavat pitkän loppuhuipennuksen jolla olisi ollut sopivaa päättää albumi. Niin myös The Sin of Pride -kappale, joka lopulta valikoitui levyn päättäjäksi ja samalla nimiraidaksi. Oiva valinta, sillä Bittersweet ja I Can Only Dream ovat itse asiassa kovin vaisuja.

Yksi tärkeä syy Undertonesin hajoamiseen oli John O'Neillin ja Feargal Sharkeyn kiristyneet välit. Tietääkseni välejä hiersi se, että keulakuva Feargal alkoi pian olla yleisön silmissä yhtä kuin Undertones. Vaikka Sharkey ei juuri kirjoittanut nuottiakaan, toimittajatkin olivat siinä luulossa, että hän kirjoitti kaikki biisit, eikä Feargal viitsinyt korjata moista väärinkäsitystä. Viimeisenä Undertones-sinkkuna vuonna 1983 julkaistiin Chain of Love, joka oli lohkaistu The Sin of Pridelta. B-puolelle laitettiin tavan mukaisesti muualla julkaisematonta tavaraa, tunnelmallinen Window Shopping For New Clothes. Kappaleen lauloi poikkeuksellisesti basisti Michael Bradley, koska John O'Neill ei halunnut enää päästää Feargalia mikin varteen. Niin kireäksi oli tunnelma Undertones-leirissä mennyt. Mike lauloi biisin vastahankaisesti ja mietti koko ajan, miksei Feargal ole tätä laulamassa. Koska John ei halunnut, siksi.

Feargal Sharkey yritti soolouraa Undertonesin jälkeen, mutta sai aikaiseksi vain pari kunnon hittiä, A Good Heart ja You Little Thief. Muut pojat perustivat That Petrol Emotionin, joka ei menestynyt senkään vertaa vaan sivuutettiin tylysti olankohautuksella. Jostain syystä ketään ei kiinnostanut kuunnella ex-Undertones-miesten myöhempiä yritelmiä. Olen kuunnellut TPE:n tuotannon, mutta en minäkään jaksanut syttyä. Oli aika kylmää musiikkia, lukuunottamatta harvinaista Everlasting Breath -balladia, joka on hivelevän kaunis. Sellaista olisi ollut kiva kuulla lisää.


Artikkeliskannaukset:

https://drive.google.com/open?id=1LinhDQyJmLMqiAtWGeJzmRdPkmSACw44