Ocsid, osa 1

Ocsid oli DJ Beaverin eli Tapani Ripatin vetämä disko- ja tanssimusiikin erikoisohjelma, jota lähetettiin radion rinnakkaisohjelmassa kerran-pari viikossa. Yleisin lähetysajankohta aloitusvuonna 1984 oli sunnuntai klo 14:45 - 16:20, mutta aika heitteli suuntaan ja toiseen jonkin verran. Joskus ohjelmaa lähetettiin myös lauantain ja sunnuntain välisenä yönä 22:30 - 2:00.

Ensimmäinen Ocsid lähetettiin sunnuntaina 1. tammikuuta 1984 klo 14:50 - 16:00. Sitä seurasi ensimmäinen yölähetys lauantaina 7. tammikuuta klo 22:30 - 2:00.

1985 elokuussa Ripatti alkoi tehdä ohjelmaa jo kolmena päivänä viikossa. Torstai-iltaisin lähetettiin tosin pelkkä tunnin kestänyt tynkäohjelma. Syyskuussa 1985 yöohjelmat loppuivat, ja lauantain Ocsidit kutistuivat vajaan tunnin, sunnuntain jaksot 90 - 105 minuutin mittaisiksi.

1986 torstaiohjelmat siirtyivät myöhempään iltaan, yhdeksän ja kymmenen välille. Sunnuntain jaksot lähetettiin puolenpäivän jälkeen. Toukokuun loppupuolelta heinäkuuhun oli pelkkiä torstailähetyksiä, tällöin saatettiin joskus kuulla ohjelmaa kello kuudesta iltakymmeneen tai yhteentoista, tosin niin, että oli pitkiä katkoja välissä. Elo-syyskuussa alkoi Ripatti keskittää Ocsidin vain lauantaihin.

Ocsidin suora edeltäjä oli koko vuoden 1983 lähetetty Radio 1983. Tämän ohjelman ensimmäinen jakso lähetettiin lauantaina 9. tammikuuta 23:10 - 1:00. Ohjelmaa tehtiin ensin tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin. Lauantain jaksot olivat yöohjelmia, arkilähetykset keskitettiin iltapäivään, yleensä kolmen ja neljän väliin. Toukokuussa torstaiohjelmat lopetettiin. Elokuun lopulla Radio 1983:n tiistailähetyksetkin loppuivat, ja syyskuusta joulukuuhun ohjelmaa lähetettiin enimmäkseen vain sunnuntai-iltapäivisin, lähetysajan heitellessä. Viimeiset Radio 1983:n lähetykset tehtiin joulu- ja tapaninpäivänä, jolloin ohjelmaa kuultiin 16:30 - 17:30 ja 0:00 - 2:00.

Vielä ennen Radio 1983:a oli vuonna 1982 Radio 1982, jonka ensimmäistä lähetystä torstaina 7. tammikuuta mainostettiin sanoilla "Nuorten radio. Radio 1982. Raisu, ihastuttava: vaisu, vihastuttava. Rockaalloilla Tapani Ripatti". Tätä ohjelmaa lähetettiin yleensä tiistaisin ja torstaisin kolmen ja neljän välillä, kesäkuusta alkaen myös lauantaisin.

Löysin Ocsidin kesällä 1984, ja aloin seurata sitä mahdollisuuksieni mukaan. Nauhoittelin myös Ripatin soittamaa musiikkia kaseteille. 1984 ja 1985 olivat parhaat vuodet, 1986 oli myös hyvä vuosi, mutta 1987 päivän hittimusan taso alkoi mielestäni laskea, ja tämä teki myös Ocsidista aiempaa vaisumman ohjelman.

Olen kovasti muistellut mitä kaikkia biisejä kaseteille nauhoitinkaan, yrittänyt tunnistaa tuntemattomiksi jääneitä, ja koostanut listan. Lopulta päätin ruveta kokoamaan kansion tietokoneeni kovalevylle. Turvaudun tällä kerta Discogs-linkkeihin, koska Discogsissa on levyjen kohdalla YouTube-videoita upotettuina - niistä voi itse hakea biisejä kuunneltaviksi, ja joskus saa kuulla samasta kappaleesta useita eri versioita.


Hugh Masekela: Don't Go Lose It Baby (Stretch Mix) (1984)

Löysin siis Ocsidin kesällä 1984 ollessani isän kanssa kesämökillä. Sattui olemaan radio päällä Ocsidin taajuudella, ja höristin korviani, kun kuulin jotain todella upeaa diskomusaa. Ehdin napata lyhyen pätkän tätä biisiä nauhalle, ennen kuin Ripatti puhkesi puhumaan. En kuitenkaan saanut otetuksi ylös kappaleen nimeä ja esittäjää.
    Totta kai minun täytyi hankkia tämä maksisinkku omakseni. On se mahtavaa, kun 35 vuotta jäljittää jotain biisiä josta äänitti kasetille pienen pätkän muinoin, hakee YouTubesta suunnattomat määrät sellaista musaa kuultavaksi, ja sitten yhtenä päivänä viimein tärppää. Tämä Stretch Mix -versio, joka on juuri se oikea versio jonka kuulin, ottaa aikansa ennen kuin laulu alkaa, mutta sitten seuraakin minuuttikaupalla nautintoa.

Löytyy myös eri versiona albumilta Techno-Bush:

Duran Duran: The Reflex (1984)

Samasta lähetyksestä kuin tuo Masekelan kappale. Bändin menestynein single ja viimeinen brittiykköshitti soi taustalla, kun Ripatti luetteli Duran Duran -kilpailun voittajat konekiväärinopeudella. Piti tunnistaa soitetut levyt näytteiden perusteella (Hungry Like the Wolf, Planet Earth, Girls on Film, Rio ja New Moon on Monday), ja kymmenen onnellista sai 12-tuumaisen DD-kuvalevyn palkinnoksi.


Pierre Groscolas: She's a Lady (1984)

Lady Lay -hitistä kotimaassaan muistettu ranskalainen pehmolaulaja kokeili onneaan diskon parissa vuosia menestyspäiviensä jälkeen. Kolmas biisi, jonka nauhoitin tuosta kesän 1984 lähetyksestä.

Kun tilailin levyjä MusicStack-sivuston kautta ulkomaisilta myyjiltä vuosina 2006-2012, riesana olivat ranskalaiset myyjät, jotka kauppasivat levyjä poikkeuksetta kalliimmalla kuin muut. Halusin tämän She's a Ladyn oikeana levynä, ja nimenomaan seiskatuumaisena, koska se versio minulla oli nauhalla. Tallella oli vain huonolaatuinen kasettisiirto, jossa biisistä lisäksi puuttui loppu. Mutta fransmannit pyysivät levystä jotain viittäkymppiä. Marraskuussa 2018 lopulta tärppäsi CDandLP-sivuston avulla. Kahdeksan euroa oli pyynti. Tässä omalta seiskatuumaiselta siirretty lyhyempi versio kappaleesta, jos kiinnostaa.


Mike Oldfield: To France (1984)

Tässä se kappale, joka haukkasi She's a Lady -kasettinauhoituksestani lopun pois. Kasetin b-puoli oli jo täynnä musaa, mutta kun tajusin että Ocsidissa jokin ihana kappale lähti soimaan, kelasin nauhaa taaksepäin ja nappasin tämän nauhalle. Albumilta Discovery, jolla sitten joulukuussa 1992 aloitin Oldfield-keräilyni kun ostin CD:n omaksi.


Human League: The Lebanon (1984)

To France taisi pyyhkiä tämän kokonaan pois kasetiltani? Human League selvisi rimakauhustaan loistavan Dare-albumin jälkeen, ja teki pettymyksen aiheuttaneen levyn Hysteria.


Grandmaster Flash: The Adventures of Grandmaster Flash on the Wheels of Steel (1981)

Teknisesti ottaen väärässä kansiossa tämä ja seuraava biisi, koska nämä eivät tainneet soida Ocsidissa vaan jossain muussa ohjelmassa vuoden 1984 lopulla, joulun tienoilla. Mutta muistelen lämmöllä kasettia, johon olin nauhoittanut tämän ja 11 seuraavaa kappaletta.

Kyseessä on luovasti toteutettu DJ-yhteenmiksaus jo aiemmin julkaistuista levytyksistä. Grandmaster Flash pisti tämän koko hoidon kerralla purkkiin studiolivenä, käyttäen kolmea levysoitinta, mikä lopputulosta kuunnellessa kuulostaa uskomattomalta. Mestarillinen näyte miehen kyvystä käsitellä levysoittimia. Piti sitten hankkia levy omaksi maaliskuussa 2018. Pätkiä kuullaan seuraavista kappaleista:

Chic: Good Times
Blondie: Rapture
Queen: Another One Bites the Dust
Sugarhill Gang: 8th Wonder
The Furious Five: Birthday Party
Spoonie Gee: Monster Jam
Michael Viner's Incredible Bongo Band: Apache
Grandmaster Flash and the Furious Five: Freedom
Sugarhill Gang: Rapper's Delight
The Hellers: Life Story


General Njassa: I'm Young, Beautiful and Natural (1983)

Grandmaster Flashin rinnalla varhainen suomalaisräppi kuulostaa vain hyvältä yritykseltä. Jyrki Jantunen ei ollut edes ensimmäinen rap-levytyksen tehnyt suomalainen, sillä kunnia kuuluu Kojolle ja Billy Carsonille, jotka jo aiemmin julkaisivat Whatugonnado?-biisin singlellä. Whatugonnado? oli mukana myös Kojon Time Won't Wait -LP:llä.


Wham!: Everything She Wants (1984)

Tämä kuultiin Ocsidissa. Yksi Wham-suosikeistani Club Tropicanan ohella. Vaikken välitä albumeista kokonaisuuksina, niin singlet olivat poikkeuksetta vahvoja - paitsi ensijulkaisu Wham Rap (Enjoy What You Do), joka oli muistaakseni korni.

Andrew Ridgeley yritti Whamin jälkeen uraa Formula 3 -kuskina ja näyttelijänä, mutta huonolla menestyksellä. Koska yhtyeen levytyssopimus vaati soololevyä sekä Georgelta että Andylta, CBS julkaisi 1990 Ridgeleyn soololevyn Son of Albert. Kuulin Shake-biisin radiosta ja ajattelin, että nyt menee tönkösti. Ei Andy ollut hyvä laulaja, ja biisi oli teennäinen. Katso-lehden toimittaja Oona Tuomi mainitsi, että Andyn ääni pysyy enimmäkseen nuotissa.


Band Aid: Do They Know It's Christmas (1984)

Minulla on tallella telkkarista VHS:lle nauhoittamani dokumentti Band Aid -hyväntekeväisyysprojektista, jonka siirsin sittemmin DVD-R -levylle. Jos vain pystyn katsomaan sen tietokoneella... Muistan joitakin yksittäisiä juttuja. Muu porukka oli jo koossa studiossa, kun joku soitti Culture Clubin Boy Georgelle ja kertoi että meillä on tämmöinen juttu meneillään, tuletko mukaan? Georgella oli hidas aamu meneillään ja hänellä sytytti vaikeasti. Kesti hetken, ennen kuin viesti alkoi mennä perille. Mies saapui kuitenkin studioon hehkeänä, avasi äänensä viskipaukulla ja ryhtyi lauluhommiin. Phil Collins taas kommentoi, että ilmeisesti singlelle ei haluttu soittamaan hyvää rumpalia, haluttiin vain kuuluisa rumpali. Collins soitti rumpuosuuden ihan perstuntumalta.


David Johansen: King of Babylon (1984)

Ex-New York Doll Johansen ei pärjännyt yhtään huonommin räpin parissa kuin muut valkoiset yrittäjät tuohon aikaan. Itse asiassa King of Babylon on aika onnistunut, mies kuulostaa itsevarmalta ja flow kulkee tökkimättä.


John Handy: Hard Work (1976)

Kasettini b-puolen avasi tämä funkjazz-kappale, joka soi Ocsidissa varmaan ihan tammikuun 1985 alussa, lauantain ja sunnuntain välisen yön lähetyksessä. No, joskus tammikuun alkupuolella joka tapauksessa. Vuosi oli vaihtunut.
   Jazz-saksofonisti Handy alkoi kaupallistaa musiikkiaan, ja pari seuraavaa levyä ovat valjuja. Niin myös Hard Work paikoitellen, mutta hyväksyin sen kuitenkin levykokoelmaani, kun löysin sen Digeliuksesta huhtikuussa 2016. Nimikappaleesta tuli yllätyshitti ainakin Englannissa.


M.S.M.: Roboto Synphonie (1984)

Kirjoitin kasettilipukkeeseen "MGM: Robot on Symphony". En tiedä, vedinkö esittäjänimen osittain omasta päästäni, mutta liippasihan se läheltä oikeaa. Oli tässä jäljittämistä, mutta löysin levyn tiedot Discogsista. Oman kappaleen 12 tuuman sinkusta hommasin MusicStackin kautta vuonna 2006. Maukasta elektroa kummallakin puolella salaperäisiltä tekijöiltä, eikä ole Discogsissa ihan arvoton levykään.


Fox the Fox: I.C. Eyes (1984)

Hollantilainen 1981 perustettu funkbändi sai laiskaan tahtiin tehdyksi kaksi albumia. Tämä on ensimmäiseltä. Ripatti soitti jonkin erikoisen version jota en ole onnistunut vielä löytämään (EDIT 2.10.2022: Se oli "Ben Liebrand Special Remix", joka julkaistiin 12 tuuman singlellä. Löysin mp3:n siitä!).


Rickey & The Frog: Funky Street (1984)

Vuoden 1985 alussa Tapani Ripatti soitti Ocsidissa jonkin cover-version Arthur Conleyn soul-klassikosta Funky Street. Otin sen nauhalle, mutten saanut esittäjää selville. Ajassa eteenpäin parikymmentä vuotta, ja koetin selvittää, kukahan se mahtoi tämän väännöksen esittää. Kaikkein mahdollisin vaihtoehto oli tämä obskyyri hollantilaisbändi, joten tilasin singlen MusicStackista maaliskuussa 2006.

Olihan se justiinsa tämä versio. Ei tämä vaan ole mikään kovin ihmeellinen. Juuri ja juuri keskinkertaista parempi. B-puoli on pikkuisen ylipitkä balladi. Rickey Hogendorpin  (Hogendorp lienee "korkea torni" suomeksi?) ääni ei aivan täytä nirsoimpia vaatimuksia, muttei ole mikään surkeakaan. Artikuloinnissa on toivomisen varaa, samoin äänen voimassa. Mies tuntuu vähän pidättelevän äänen ulostuloa. Bändi teki The Frog -nimellä ensin kaksi LP:tä, Be Kind to Animals Kiss a Frog (1982) ja Document (1984). Rickey & The Frog -nimellä syntyi vielä viimeinen albumi Capricorn.


Dingo: Nimeni on Dingo (1984)

Dingo oli Tapsallekin kova sana, ja vaikkei diskoa ollutkaan, niin tämän Autiotalo-sinkun b-puolelle jätetyn kappaleen hän soitti. Esimerkki biisistä, joka ei löydy samannimiseltä albumilta.


Gary Low: La colegiala (1984)

Low syntyi Italiassa nimellä Luis Romano Peris Belmonte, mutta on luonut diskouraa Espanjasta käsin. Perulaisen Walter Leonin alunperin 1977 levytetty, koulutytölle osoitettu lemmenkipeä oodi oli arveluttavuudestaan huolimatta iso hitti myös Low'lle useassa Euroopan maassa.


Rebbie Jackson: Centipede (1984)

Viimeinen mainitusta tammikuun 1985 yö-Ocsidista kasetille taltioimani biisi. Jacksonin klaania tuntui 1980-luvulla riittäneen loputtomiin. 1959 syntynyt Rebbie kuuluu samaan sisarussarjaan kuin Michael. Rebbie aloitti lauluhommat jo 1974 esiintymällä lavoilla yhdessä muiden sisarusten kanssa, mutta piti laulamista lähinnä harrastuksena eikä välittänyt luoda uraa alalla. Vähitellen asiat liukuivat kuitenkin siihen suuntaan, että esikoissoolo Centipede tehtiin ja julkaistiin. Michaelin kynäilemä ja tuottama nimikappale oli kohtalainen hitti, mutta osoitti, että Rebbiellä oli huimasti enemmän talenttia laulajana kuin useimmilla sisaruksillaan. Ääntä ja tunnetta riittää.

Soololevyjä on tullut sittemmin kolme lisää, mutta 2011 aloitettua viidettä albumia ei ole julkaistu - liekö valmistunutkaan?


Fatback Band: Master Booty (1977)

Ripatti soitti 1985 Fatback Bandin Master Booty -kappaleen, ja otin sen nauhalle. En ymmärtänyt täysin esittäjän nimeä, kirjoitin kasettilipukkeeseen Back Back Band ja Master Poodie. Vuosia myöhemmin, kun nauhoitus ja koko kasetti oli hävitetty, jäin kaipaamaan tuota biisiä. 90-luvun puolessavälissä radiossa toimittaja mainosti Fatback Bandin kokoelma-CD:tä ja soitti siltä näytteitä, ja heti tajusin, että tämä bändihän se on, joka sen Master Bootyn esitti. Kokoelma-CD löytyi sittemmin Tikkurilan kirjastosta, ja Master Booty oli mukana. Sain kappaleen takaisin.


Arcadia: Election Day (1985)

Duran Duranin Simon Le Bon, Nick Rhodes ja Roger Taylor perustivat Arcadian sinä aikana, kun bändi piti taukoa. Taylor tosin oli mukana vain levytyksissä eikä juuri välittänyt muista esiintymisistä Arcadian riveissä. Taylor oli samaan aikaan mukana myös Robert Palmerin sekä Andy ja John Taylorin perustamassa The Power Station -yhtyeessä.

Arcadian ainoa albumi So Red the Rose sai kohtuullisen hyvät listasijoitukset niin Englannissa kuin USA:ssakin, missä levy myi platinaa. Election Day oli levyn hitti, ja vierailevana vokalistina kuultiin muistettavasti mörisevää Grace Jonesia.

Ripatilla oli vissiin Nick Rhodes -haastattelu suunnitteilla, mutta bändin levyn saamisessa tapahtui viivästys ja haastattelu siirtyi suunniteltua myöhemmäksi.


Billy Cobham: Stratus (1985)

Ei alkuperäinen Stratus 1973 julkaistulta albumilta Spectrum, vaan 12 vuotta myöhemmin tehty versio albumilta Warning. Vanha versio on fuusiojazzia, uusversio funkahtavampi ja kaupallisempi, mutta Cobham urakoi totuttuun tapaansa kunnolla kannujen takana. Biisi sai minut heiluttelemaan käsiäni vauhdikkaasti ikään kuin olisin itse ollut rumpuja paiskomassa. Tykkäsin siis täysillä.


Mezzoforte: This Is the Night (1984)

Islantilainen jazzrock-bändi, melkoinen harvinaisuus. 1979 levyllä debytoineen Mezzoforten menestynein hitti oli Garden Party vuodelta 1983. Instrumentaalimeno ja jazz-vaikutteetkin päätettiin heittää hetkeksi nurkkaan, kun bändi lupaili riveihinsä vokalistia. Paikalle löydettiin 1956 Lontoossa syntynyt Noel McCalla, joka lauloi tämän discofunk-kappaleen sekä muutaman biisin 1986 julkaistulla No Limits -albumilla.


Trouble Funk: Still Smokin' (1985)

Washingtonissa 60-luvun puolessavälissä alkoi funkista sikistä alagenre go-go, joka perustui runsaaseen perkussioiden käyttöön ja vapaaseen jammailuun. Vuorovaikutus yleisön kanssa oli tärkeä pointti go-go'ssa, niinpä siitä tuli pitkälti tanssipaikkamusiikkia.

1982 washingtonilainen tuottaja ja promoottori Maxx Kidd (1941 - 2017) perusti yhdessä Trouble Funkin jäsenten kanssa levymerkin T.T.E.D. Records. Muutama vuosi myöhemmin hän marssi Island Recordsin toimistoon ja ilmoitti, että kaupungin koko go-go -skene oli hänen siipiensä suojissa. Pian sekä Trouble Funk, E.U. (Experience Unlimited) että Chuck Brown - jotka eivät olleet julkaisseet yhtään levyä Kiddin omalla levymerkillä - pääsivät levyttämään Islandille.

Island oli mukana myös 1986 tehdyn elokuvan Good to Go teossa. Leffa perustui Maxx Kiddin elämään. Kyseessä on rikosjännäri, jossa Art Garfunkel (kyllä vain!) näytteli sanomalehden reportteria tekemässä juttua raiskausmurhatapauksesta Washingtonissa. Kaupungin go-go -skene oli vahvasti mukana elokuvan juonessa ja sen tekemisessä, ja leffan musiikki julkaistiin soundtrack-levyllä. Tarkoituksena oli nostaa go-go -musiikin asemaa ja tehdä sitä laajemmin tunnetuksi, mutta elokuva osoittautui flopiksi ja se vedettiin pois teattereista melko pian.

Ripatti soitti tämän yhden biisin Good to Go -soundtrackilta, go-go -skenen huippunimeltä. Trouble Funkin kuuntelu Spotifysta oli viihdyttävää ajanvietettä, jos kohta pitemmän päälle yksitoikkoista. Aina samana toistuvaa livejammailua ei jaksa isoina annoksina.


Paul Hardcastle: Just For Money (1985)

Vietnamin sodasta kertoneen 19-hitin jälkeen britti Hardcastle jatkoi kertomalla rikoksista ja rahanahneudesta. Vahva hitti tämäkin. Vetoapua haettiin palkkaamalla tunnetut näyttelijät Laurence Olivier ja Bob Hoskins hoitamaan osan biisin runsaista puheosuuksista. Kannattaa kuunnella myös singlen kääntöpuolen instrumentaali Back in Time, lähinnä eriskummallisen lopetuksen vuoksi.


Wally Badarou: Chief Inspector (1984)

Pariisissa syntynyt tummaihoinen Badarou on soittanut koskettimiaan monien tunnettujen artistien levyillä: M, Joe Cocker, Herbie Hancock, Grace Jones, Black Uhuru, Level 42... Badarou on tehnyt myös soololevyjä, toinen oma kiekko Echoes sisälsi tämän instrumentaalin pikkuhitin, jonka bongasin telkkaristakin.


Jesse Johnson's Revue: Free World (1985)

Ripattikin mainitsi Johnsonin kuulostavan kovasti Princeltä, ja huomasinhan minä sen 35 vuotta sitten hyvin itsekin. Ehkä ei ihme, sillä jotain pientä yhteistyötä Princen kanssa syntyi jo sinä aikana, kun Johnson toimi vielä The Time -nimisessä funk-yhtyeessä. Johnson perusti sitten oman bändin, ja on tehnyt omia levyjä harvakseltaan biisinkirjoittamis- ja tuottamistouhujen lomassa.


Stephen "Tin Tin" Duffy: Icing on the Cake (1985)

No, tästä kerroin jo aiemmassa postauksessani.


RAH Band: Clouds Across the Moon (1985)

Vuoden 1985 omalaatuisin hitti, takuulla. Ideana oli, että tulevaisuudessa Marsissa riehuu satavuotinen sota, ja Maasta viedään miehiä sinne taistelemaan. Laulu kertoo yksin kotileskeksi jääneestä naisesta, joka vain kerran vuodessa pääsee soittamaan miehelleen avaruuteen. Tilitettyään hetken tuskaansa nainen saa kuulla puhelinoperaattorilta, että asteroidivyöhykkeessä on odotettavissa rajuja myrskyjä, ja puhelu olisi syytä lopettaa ettei linja katkea. Näin käy sitten kuitenkin, ja rouva Johnson joutuu odottamaan vuoden seuraavaa puhelua miehelleen.

1977 levyllä debytoinut RAH Band oli menestyneen englantilaisen levytuottajan Richard Hewsonin oma studiobändi, jonka kautta mies sai omia sävellyksiään levylle. Joitakin omia Richard Hewson Orchestra -nimellä tehtyjä diskolevyjä oli toki syntynyt jo aiemmin. Hewson tunnusti, että Clouds Across the Moon -biisin puhelinsoitto maksoi 5 604 000 puntaa, ilmeisesti koska teleoperaattori British Telecom oli yksityistetty ja luvat maksoivat, tai jotain. Naisäänenä toimi Hewsonin oma vaimo Liz, joka lauloi näihin aikoihin vakituisesti RAH Bandin levyillä.


Cadence: Starting Out (1984)

Kaksi ex-progemuusikkoa ja amerikkalainen laulajatar, siinä kokoonpano tälle italialaiselle diskobändille, jonka ainoa levy putosi johonkin ikävään rakoon eikä sitä paljon huomattu - paitsi meidän maassamme, missä Cadencen LP sai Suomi-painoksenkin. Ocsidissa tämän kuulin ensin, myöhemmin kun kappale soi telkkarin Levyraati-ohjelmassa, ilahduin kun sain tietää esittäjän nimen oikean kirjoitusasun. Suomessa Starting Out laitettiin muutamalle kokoelmaälppärillekin, eli biisi sai sentään meidän perukoillamme kohtuullisesti huomiota.


David Bowie: Ashes to Ashes (1980)

Kun tämä soi Ocsidissa, istuin isän kanssa olohuoneessa. Piti äkkiä rynnätä omaan huoneeseen laittamaan kasettisoitin nauhoittamaan, kun huomasin, että tämä biisi alkoi. Missasin alun, mutta tulihan Ashes to Ashes nauhoitettua kokonaan sitten myöhemmin.


Cat Gang: Locomotive Breath (1983)

"Ja tämä on uusi versio hullun huilumiehen Ian Andersonin ja Jethro Tullin biisistä Locomotion Breath, tulkitsijana Cat Gang". Näin kuului Ripatin juonto. Ja huilua tässä italodiskomuunnelmassakin kuullaan. Tästä tuli sitten Kadonnut Biisi, jota himoitsin takaisin. Lopulta 2006 pääsin tilaamaan singlen MusicStackin kautta.


Phill & Company: Tralala (1984)

Hollannista peräisin tämä biisi, joista ei olisi pitänyt tulla hittiä. Lähinnä raivostuttava, ja miksi kummassa nainen mainitsee että hänelläkin on ding-ding-dong? Ettei vaan...? Ruotsalainen limaklöntti Günther teki tästä 2003 version nimeltä Ding Dong Song.


China Crisis: Hanna Hanna (1983)

En saanut esittäjän nimestä selvää, enkä jaksa muistaa mitä mieltä biisistä olin, mutta tästä sain ensikosketukseni tähän brittibändiin. Sittemmin olen kerännyt kolme ensimmäistä albumia haltuuni, ja kaikki sinkkujen b-puolet vielä mp3-muodossa.


Spank: Freakin' Babies (1985)

Kahden amerikkalaisen laulajan, Eddie Greenen ja John Davisin, Saksassa muodostama funk-duo. Davis oli myös laulunkirjoittaja ja basisti, ja hänellä oli kyseenalainen kunnia laulaa huijausyhtye Milli Vanillin levyillä - siis oikeasti.


Goon Squad: Eight Arms to Hold You (1985)

Tunnettu tuottaja-DJ-remiksaaja-muusikko Arthur Baker koosti tämän bändintapaisen, ja teki Steven Spielbergin tuottamaan The Goonies (Arkajalat) -elokuvaan siivun tarttuvaa elektroa. Kohtaus, jossa biisi soi, leikattiin pois leffasta liian älyttömänä, mutta soundtrack-levyltä kappale löytyy. The Goonies oli minusta todella rasittava, ylimelskaava elokuva. Monesti teki mieli vain huutaa niille kakaroille, että turpa kiinni. Pelasin jonkin verran siitä tehtyä tietokonepeliä Commodore 64:llä, mutten päässyt pitkälle.


Silvia: Der Sommer war noch jung (1985)

Bad Boys Bluen You're a Woman oli iso hitti vuonna 1985, mutta Silvia Sebald oli kappaleen ensimmäinen levyttäjä.


Blind Date: Your Heart Keeps Burning (1985)

Saksalaispumppuun kuului perustamishetkellä peräti yhdeksän jäsentä, mutta nelijäseniseksi se sitten trimmattiin. Sokkotreffin ensimmäinen single kertoo sokkotreffeistä, mutta bändin nimi tuli kuitenkin siitä, että he tapasivat enemmän tai vähemmän sattumalta toisensa.

Your Heart Keeps Burning on melko korni tanssibiisi, johtuen pariin otteeseen kuultavasta kahden naisen vuoropuhelusta. Dialogia ei edes ole tarpeeksi vaadittuun mittaan, joten replikointia on pitänyt venyttää.


Midnight Star: Operator (1984)

Tämän kappaleen Ripatti esitteli sanomalla, että se on osoitus siitä, että tietokoneet sun muut pelit ovat tulossa jäädäkseen myös diskomusiikkiin. Konesoundeista innostuneena otin riemulla vastaan tämän, ja kuuntelin Midnight Starin äärisyntesoitua paiskontaa hurmioituneena. Edelleen tämä on rautainen diskopala.


Mick Jagger: Just Another Night (1985)

Rollari kokeili innoissaan soololevyn tekoa, ja sai tästä ison hitin USA:ssa. Isossa-Britanniassa oltiin varautuneempia, ja Jagger sai vielä bändikavereiden vihat niskoilleen tekemänsä kolmen soololevyn sopimuksen takia. Jaggerin seuraava soolo Primitive Cool (1987) oli floppi.


China Crisis: Black Man Ray (1985)

Black Man Ray oli paljon isompi hitti kuin vain miedosti pärjännyt Hanna Hanna. 14. sija ja 13 viikkoa listalla.


David Lee Roth: Just a Gigolo (1985)

"Minun oli pakko levyttää Just a Gigolo - sehän olen minä!", sanoi David Suosikki-lehdelle. Maxi-EP:lle Crazy From the Heat tuli kolme muutakin Rothin vanhaa suosikkilaulua. California Girls oli Beach Boys -hitti, Coconut Grove tuli The Lovin' Spoonfulilta ja Easy Street The Edgar Winter Groupilta. Roth myös väitti, että vaikka hän nyt sooloileekin, Van Halen on ehdottomasti hänen ykkösprojektinsa. Vaan joitakin viikkoja EP:n julkaisun jälkeen hän sitten erkanikin soolouralle, ja Sammy Hagar otettiin Van Haleniin uudeksi laulajaksi.


Bryan Ferry: Let's Stick Together (1976)

Koristin Ocsid-kansiotani tietokoneella myös muutamilla radiojingleillä eli tunnareilla, joita olen äänittänyt tai kerännyt YouTubesta ja tiedostonjako-ohjelma Soulseekistä. Ripatti käytti sekalaisia levyiltä poimittuja radiotunnareita biisien ja juontojensa välissä. Muistelen niitäkin niin lämmöllä, että halusin niitä talteen ja mukaan. Löysin muutaman Tapsan käyttämän jinglen, mutta on jokseenkin toivotonta kerätä niitä kun ei tiedä miltä levyiltä niitä etsisi. Niinpä otin mukaan myös joitakin muita hyviä. Miehen ja naisköörin suustaan päästämä "And now... this week's number one!" esittelee tämän Ferryn hittiversion Wilbert Harrisonin r&b-klassikosta Let's Work Together.


Cliff Richard: Baby You're Dynamite (1983)

Cliffin albumilta Silver. Fanit ihastuivat singlen b-puoleen Ocean Deep niin, että painostivat EMIä julkaisemaan sen singlenä. Myös jotkut tiskijukat soittivat mieluummin b-puolta. EMI näki sen verran vaivaa, että vaihtoi levypuolia keskenään ja pisti myös kannen uusiksi, mutta 1984 julkaistu Ocean Deep -sinkku floppasi.


Scritti Politti: Hypnotize (1984)

Klassista musiikkia kuunnellut isoisäni kysyi minulta kerran, millaisesta musiikista pidän. Vastasin, että kosketinsoitinmusiikista. Vaari kai ajatteli minun tarkoittavan pianomusiikkia, mutta tosiasiassa tarkoitin tällaista. Diggasin Hypnotizea täysillä.

Syntsahullu Green Gartsiden luoman bändin nimi huvitti minua, kunnes luin jostain, että sehän on vain italiaa ja tarkoittaa "poliittisia kirjoituksia". Janosin lisää, ja löysinkin Provision-LP:n Leppävaaran kirjastosta, mutta se oli lievä pettymys vaikka otinkin kolme kappaletta talteen kasetille. Pasilan kirjastosta löysin jossain vaiheessa jonkin kokoelmakasetin, jolla oli Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin), jonka myös kopioin itselleni. Cupid and Psyche 85 löytyi sitten lopulta Tikkurilan kirjastosta, mutten poiminut siltä talteen enää mitään.


The Real Roxanne: The Real Roxanne (1984)

UTFO eli Untouchable Force Organization oli brooklyniläinen rap-porukka, jonka Roxanne, Roxanne -single oli hip hopin suuria menestyksiä A.D. 1984. Mukana levyllä lauloi Adelaida Martinez, joka käytti taiteilijanimeä Roxanne. Taiteilijanimeä oli pakko pidentää, kun joka paikasta sikisi lisää "Roxanneja" jotka yrittivät hyödyntää singlen suosiota omilla vastaavanlaisilla tekeleillään. Roxanne-sinkkuja ilmaantui joka kolosta sellaista tahtia vuosina 1984-1986, että monet hermostuivat. Osa noista lukemattomista Roxanne-räppisingleistä onkin parodioita ja inhomukaelmia.

Omasta mielestäni The Real Roxanne -biisi oli tökeröä räppäystä. Osasin mielessäni kannustaa naisräppäreitä, mutta tämän kappaleen yliraskas rumpukomppi kuulosti kamalalta. Säilytin tämän silti nauhalla jonkin aikaa. Pari rumaa sanaa on piipattu pois siltä versiolta jonka kuulin ja josta nytkin omaan kopion, mutta sensuroimatonkin versio on olemassa. Ei tämä nyt niin kamalalta kuulosta, vaikken edelleenkään oikein pidä biitistä. En ole paras kuuntelemaan rap-biisien sanoja, mutta joka kuuntelukerralla saan muutamasta uudesta rivistä täysin selvän, mikä on jossain määrin palkitsevaa. Hauskan nasevaa miehenpilkkaa tulee tämän naisen suusta. UTFO ja sen yksi jäsen, Educated Rapper (Jeffrey Campbell) mainitaan sanoituksessa useaan kertaan.


Little Benny & The Masters: Who Comes to Boogie (1984)

Yhden hitin go-go -ihme tiputtelee tässä menestyksessään hirveät määrät henkilön- ja paikannimiä vähän yksitoikkoisin tuloksin, mutta olen silti aina pitänyt tästä menopalasta.


Grandmaster Flash: Larry's Dance Theme (1985)

Luulen, että Ripatti soitti instrumentaaliversion, jossa ei ole muuta kuin puhesyntetisaattori änkyttämässä Larrya. Ei sitä ehkä jaksa kuunnella, joten otin kuusiminuuttisen lauletun version koneelleni. Larry Love oli Flashin porukassa heilunut tanssija.


Anquette: Ghetto Style (1987)

Tuntemattomiksi jääneiden kappaleiden tunnistaminen on joskus vaatinut minulta melkoista Sherlock Holmes -tyylistä salapoliisityötä. Ripatti ei laittanut tätä soimaan, vaan vierailevana juontajana oli joku engelsmanni (David Mawby, arvatenkin). Hänen juonnostaan biisin jälkeen muistin sanaparin "Luke Skywalker", ja joskus ajattelin sitä esittäjän nimeksi. Discogsissa pyöriessäni törmäsin kerran semmoiseen levymerkkiin kuin Luke SkyyWalker, ja päässäni raksutti lievästi. Päätin tsekata YouTubesta levymerkin suppean tuotannon, ja yllätyin melkoisesti, kun justiinsa se tuttu levy lähti soimaan. Ghetto Style on vähän sekava, kun lopussa se muuttuu yhtäkkiä ihan erilaiseksi. Ehkä sen oli tarkoitus kuvata musiikillista sulatusuunia.


Nu Shooz: Point of No Return (1986)

Oregonilaispariskunta veti tätä suureksi osaksi valkoista Freestyle / r&b -porukkaa kohtuullisella menestyksellä: neljä albumia, pari hittiä. Point of No Return kuulostaa uskottavammalta kuin bändikuvista voi päätellä.


Ray Parker Jr.: Jamie (1984)

Albumilla julkaisematon pikkuhitti Ghostbusters-hitin kirjoittajalta. Se ja sen b-puoli, hempeä joululaulu Christmas Time Is Here otettiin kuitenkin mukaan samana vuonna julkaistulle Chartbusters-kokoelmalle, jonka kansi hyödynsi mainittua leffabiisimenestystä.


Hector: Heinäpellolla (1972)

Juu, Tapsa soitti tämänkin radiossa. Olin kyllä hämilläni Hectorin oudon lapsekkaasta laulutulkinnasta.


Eppu Normaali: Kitara, taivas ja tähdet (1985)



B.B. King: My Lucille (1985)

King teki tämän enemmän r&b-rokkia edustavan laulun John Landisin ohjaamaan elokuvaan Yön selkään eli Into the Night. Pidin kovasti biisistä, ja onnistuin 90-luvun puolessavälissä löytämäänkin sen taas Six Silver Strings -CD:ltä. Sain kaipaamani takaisin. Lucillehan on Kingin kitara, jolle hän oli kirjoittanut oodin jo vuonna 1968. Tuolloin julkaistun albumin Lucille nimikappale kestää peräti 10 minuuttia, ja tarjoaa mm. tarinan siitä, miten Kingin kitara sai tuon nimensä.


Kool & The Gang: Fresh (1984)

Kool & The Gangin ykköshitti sai tuekseen Tuhkimo-satua mukailevan videon.


Dingo: Valkoiset tiikerit (1985)



Eve: Alaston kaupunki (1985)



Dingo: Kerjäläisten valtakunta (1985)



Dingo: Kulkuri ja kaunotar (1985)



Eve: Tuhat yötä (1985)



Eve: Nico (1985)

No joo, nämä ja kaksi seuraavaa soivat kylläkin 11.7. 1985 lähetetyssä ohjelmassa Jokamiehen lista, jonka Ripatti juonsi. "Kuvitelkaa, 130 minuuttia suomalaisten tekemää musiikkia, joten ei muuta kuin lähdetäänpä pikkuhiljaa lykkimään!". No, tarjontaa yksipuolisti melkoisesti erään yhtyeen ympärillä riehunut hysteria. Ohjelmasta soi tunnin mittainen lyhennelmä Olipa kerran radio -sarjassa heinäkuussa 2011, ja kuuntelin sen YLE Areenasta muistoja virkistäen.


J.J. & Lännenmiehet: Koska minut huomataan (1985)

Kake Randelin, Kike Elomaa, Keke Rosberg, Remu Aaltonen, Monsieur Mosse, Nasse-setä, Danny & Armi ja muut tutut mainitaan tässä suomalaisversiossa Dr. Hook & The Medicine Shown kappaleesta Everybody's Making It Big But Me. Shel Silverstein kirjoitti tuon laulun Dr. Hookin albumille Bankrupt (1975), joka oli viimeinen raisu kiekko ennen bändin kesyyntymistä. Lännenmiesten versiossa alkuperäisversion hauskuudesta ja osuvuudesta ei ole tietoakaan.


Nääsvillen veljekset: Voi turhuuden turhuus (1984)

Soundin Vuoden piisi -kilpailussa 1980 jaetun ykkössijan saanut Hannu Tuovinen ("Jatketaan" julkaistiin Johannan alamerkillä California) ja Love Recordsille yhden singlen tehnyt Kapa Ahonen kuuluivat tähän ehkä aliarvostettuun suomikantribändiin. Tässä heidän laulunsa wannabe-lottovoittajan tuskasta, kun ei koskaan rivit tärppää.


Pink Floyd: Another Brick in the Wall (1979)



Jussi & The Boys: Juhlimaan (tosi rankasti) (1973)

Nämä kaksi biisiä ja muutaman muun nauhoitin varsin erikoislaatuisesta Ocsid-jaksosta, jossa Tapsa seurasi erään Saara-nimisen opiskelijaneitokaisen biletystä. Olen kertonut tästä jo aiemmin tässä blogissa.


Modern Talking: You're My Heart, You're My Soul (1984)

No yäk, diggasin tätä saksalaiskaksikkoa tuohon aikaan, mutta tulin vanhetessani järkiini. Jostain Suosikista luin aikoinaan yhtyeestä jutun, jossa kerrottiin, että Dieter Bohlen on Euroopan nopeimpia lauluntekijöitä. Hitti päivässä on murskaavaa tahtia. Tämän liukuhihnatuotannon totisesti kuulee niiltä levyiltä.


Paul Hardcastle: 19 (1985)

Britti Hardcastlen tietoisku Vietnamin sodan jälkivaikutuksista oli ykköshitti ympäri maailman. Ääninäytteet oli poimittu ABC:n tuottamasta dokumentista Vietnam Requiem. Tänä päivänä biisi kuulostaa edelleen rautaiselta, lukuunottamatta 80-luvun raivostuttavinta tuotantokikkaa, änkyttäviä vokaalisämplejä, mitä tässä käytetään ylenpalttisesti.

Mike Oldfield haastoi Hardcastlen oikeuteen plagioinnista, koska biisin yksi melodiakoukku muistutti hänen mielestään Tubular Bells Part Onen loppuminuuteilla toistettua teemaa. Totta tosiaan, niin muistuttaakin. Hardcastle lisäsi myöhemmin Oldfieldin nimen tekijäkrediitteihin.


Bad Boys Blue: Mon amie (1985)

Bad Boys Blue oli hiteistään huolimatta aika joutava bändi, ja tämä albumiraita kakkoslevyltä Heart Beat on kovin vaisukin.


Spacelab: Artificial Intelligence (1990)

Avaruuselektronista ambient-musaa ruotsalaiskaksikolta Peter Folkesson - Stefan Ahnhem. Nimensä he ottivat Kraftwerkin kappaleesta, ja muutaman Kraftwerk-vaikutteisen biisin he tekivätkin. Artificial Intelligence julkaistiin ainoastaan sekalaisella kokoelmalevyllä Nordik Beats Volume Three. Runsaasti vocoderia ja tunnelmaa.


Electribe 101: Talking With Myself (1988)

Lupaavan bändin ensimmäinen single. Hampurilaissyntyisen Billie Ray Martinin (oik. Birgit Dieckmann) ja neljän brittimuusikon muodostama Electribe 101 olisi voinut saavuttaa jotain suurta house-musiikin saralla, mutta ankaran managerin Tom Watkinsin oikkuilut ja huono menestys Depeche Moden lämmittelijänä näiden kiertueella veivät asiat väärille raiteille. Bändi ehti julkaista yhden albumin ja äänittää valmiiksi toisen ennen hajoamistaan. Kakkoslevyä ei julkaistu. Martin lähti soolouralle, joka on ollut melkoisen epävakaa ja usein kivikkoinen. Muut perustivat Groove Corporationin.


Round One: Dance to the Music (1987)

Saksalaisryhmä Round One teki hittejä versioimalla muiden menestyksiä: Johnny Wakelinin In Zaïre, Bill Contin Rocky-tunnari, Survivorin Eye of the Tiger ja tämä Sly and The Family Stonen klassikko saivat diskokäsittelyn.


Camy Todorow: Chain of Fools (1987)

Venäjätär Kamelija Todorova muokkasi nimensä uusiksi paremmin englanninkielisille markkinoille sopivaksi, pääsi Virginin leipiin, ja versioi Aretha Franklinin hittiä. Lievää aksentin vivahdetta kuulen paikoin, mutta hyvin veti sinänsä, asennetta oli just tarpeeksi. Ripatti katkaisi biisin Ocsidissa juuri ennen kuin se ärsyttävä, änkyttävä vokaalisämpläysosuus tuli, eli miehellä on tyylitajua ja makua. Onneksi se änkytyskohta on lyhyt.


Sadie Nine: Let's Work It Out (1987)

Ripatti taisi katkaista tämän biisin heti kolmen minuutin kohdan jälkeen, vaikka täyspitkä versio on kahdeksanminuuttinen. Ei voi sanoa, että Ripatti soitti Ocsidissa jonkin levyn - hän soitti levyä. Mahtoi aikapula vaivata säännöllisesti, kun ohjelma-aikaa ei annettu hirveästi. No, Sadie Ninen esitys käy yksitoikkoiseksi tuossa kahdeksan minuutin mitassa.


The S.O.S. Band: No Lies (1986)

Santa Monica oli tämän Atlantasta kotoisin olleen bändin alkuperäinen nimi, koska heillä oli ollut onnistunut keikka kyseisennimisessä kalifornialaiskaupungissa. Tuottaja-laulunkirjoittaja Sigidi Abdullah pudisti ihmetellen päätään ja antoi heille uuden nimen The S.O.S. Band, joka tulee sanoista "Sounds of Success". Just Be Good to Me on se hitti joka näiltä muistetaan. Ehkä myös Take Your Time (Do It Right). Ripatti soitti tätä kappaletta kolmen minuutin 20 sekunnin ajan (muistan kasettinauhoitukseni hyvin vuosikymmentenkin jälkeen).


Newcleus: Jam on It (The Wicky Wicky Song) (1984)

Olihan selvittämistä tässä mainiossa kiusankappaleessa, kun en saanut Ripatin nopeasta puheesta johtuen kunnolla tolkkua esittäjän ja biisin nimestä. Monien vuosien miettimisen, etsimisen ja tutkimisen jälkeen bongattu kevyt hip hop / elektro-klassikko sentään on aina purrut minuun täysillä. Runsaasti hauskaa pikkuoravaääntä.


Street System: Delirious (In a Trance) (1984)

Ripatti soitti Newcleuksen kappaleen joltain kokoelmalevyltä, ja vahingossa pääsi tämäkin soimaan radiossa lyhyen hetken ajan. Se kokoelma paljastui Discogsin tutkimisen myötä täksi julkaisuksi.


Sheila E.: A Love Bizarre (1985)

Princen suojiin päässyt Sheila Escovedo on lahjakas rumpali-perkussionisti, jolla oli pari oikein kunnon hittiäkin uransa alussa. Princen avustuksella syntyi kolme soololevyä. 1991 julkaistun neljännen soolon Sex Cymbal myynti valitettavasti ei lähtenyt kunnolla käyntiin - Escovedon toinen keuhko petti ja hän halvaantui osittain, minkä vuoksi hän ei pystynyt enää keikkailemaan ja promotoimaan levyä. Hän kuitenkin parani, ja sen jälkeen Escovedo on pärjännyt hyvin omillaan.


Billy Preston: Since I Held You Close (1986)

Vanha veteraani Preston oli koko ajan se mies, jota epäilin tämän biisin esittäjäksi. Olin vuosien myötä unohtanut tämän nimen ja esittäjän, mutta jokin nakutus päässäni aina sai minut tutkimaan Prestonin diskografiaa. Turhauduin, kun vuoden 1985 pikkuhitti And Dance ei ollutkaan sama biisi. Kesti aikansa, ennen kuin huomasin että vuonna 1986 tehtiin vielä tämä sinkku.

Näin 80-luvulla kerran unen, jossa Preston edusti tällä kappaleella Suomea Euroviisuissa.


Vesta Williams: Once Bitten, Twice Shy (1986)

Nelioktaavisen äänen omannut Vesta Williams on päässyt tietoisuuteeni ainoastaan tällä ihanalla biisillä, joka hyödyntää hyvin noita äänivaroja. Soololevyjä syntyi sentään seitsemän, viimeinen albumi Seven julkaistiin 2013, kaksi vuotta Williamsin kuoleman jälkeen. 53-vuotiaaksi eläneen Williamsin kuolinsyy oli vaikea selvittää, mutta laajentunut sydän määriteltiin viimein poismenon aiheuttajaksi.


The Christians: Forgotten Town (1987)

Aiemmin The Yachts -nimistä new wave -bändiä liidannut britti Henry Priestman oli tärkeänä tausta-apuna kauniisti unisonossa laulaneelle veljeskolmikolle Garry, Roger ja Russell Christian. Upeaa soulaavaa poppia. Roger tosin lauloi vain tällä Forgotten Town -biisillä, sen jälkeen hän häipyi luomaan soolouraa. Priestman teki biisejä sekä soitti saksofonia ja kitaraa.


Rodney Franklin: Look What's Showing Through (1986)

Jazz-pianisti Rodney Franklinilla oli hieno instrumentaalihitti The Groove vuonna 1980, mutta tämä on ihan eri maata. Franklin ei ollut laulaja, joten hän käytti levyillään tarvittaessa vierailevia vokalisteja. Look What's Showing Through'n luikauttaa Brenda Russell.

Ripatti häivytti biisin radioaalloilta jo kahden ja puolen minuutin jälkeen. 12-tuumainen sinkkuversio maistuu todella hyvältä jonkin aikaa, mutta vähän ennen viiden minuutin kohtaa aletaan käyttää änkyttäviä vokaalisämplejä maailman ärsyttävimmällä tavalla, ja niiden käyttö lähtee täysin lapasesta. Näin sitä pilataan upeaa kappaletta.


Full Force: Unfaithful So Much (1986)

1979 yhteenliittynyt brooklyniläisporukka on pukannut julki kahdeksan levyä, eivätkä ole kai vieläkään virallisesti hajonneet. Kaverit ovat niittäneet menestystä kirjoittamalla materiaalia muille eturivin mustille artisteille ja myös tuottamalla heidän levyjään. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani UTFO:n "Roxanne, Roxanne" on heidän kirjoittamansa.

Viralliset kotisivut löytyvät täältä.


Starpoint: He Wants My Body (1987)

"Hey! There's more to me than meets the eye", sanoo laulaja Renee Diggs alkajaisiksi, ja Tapsa tunnusti ettei ymmärtänyt sanaakaan, mutta se kuulosti hyvältä. Minulla oli aihetta epäillä Ripattia surkeasta kielitaidosta.

Starpoint oli vain yksi niistä lukemattomista jenkkidiskobändeistä, jotka suolsivat levyjä 1980-luvulla. Minusta on ollut kiva kuunnella niiden kaikkien levyjä, vaikka pitemmän päälle yllätykset jäävät todella vähiin. Ei Starpointkaan jaksanut mitään massasta erottuvaa tarjota, mutta soul/funk -osasto on niitä genrejä, joita jaksan kuunnella loputtomiin kyllästymättä.


Nancy Martinez: It Happens All the Time (1986)

Kanadassa, Montrealissa syntynyt Martinez ja hittiyritelmä hänen toiselta albumiltaan Not Just the Girl Next Door. Ripatti ei esitellyt tätä kappaletta ollenkaan, joten sen tunnistaminen tapahtui vasta vuosi sitten YouTuben avulla ihan sattumalta.


Jessica: Like a Burning Star (1986)

Kun kuulin tämän uudestaan ensimmäistä kertaa sitten 80-luvun, arvasin heti soundeista, että saksalaistuotanto tämä on. Olin oikeassa. Toisaalta koskettimet veivät mietteeni myös italialaisen Gazebon suuntaan.


La Nuova Fattoria: Disco Pollo (1984)

Ripatti starttasi yhden Ocsid-jakson todella sähäkästi kaiken maailman efekteillä ja muulla temppuilulla, ja ensimmäisenä biisinä tuli tämä italialainen kammotus - nopea lasku pilvestä. Eli ärsyttävää akuankkavaakkumista, väliin kukon kieuntaa ja kanan kotkotusta sekä naislaulua yllätyksettömän samanlaisena toistuvan diskokompin päällä. Kaikki lintuäänet hoiti joku imitaattori - olisi saanut tarjota edes monipuolisempaa repertuaaria, kuten kaunista pikkutipujen sirkuttelua.


Bogart: Modern Girl (1985)

Ei Bogart Co., vaan tämä oli jokin tylsä saksalaisbändi. Hämäsi kyllä minua jonkin aikaa, eikä siitä ole montakaan vuotta kun vihdoin löysin Discogsista tai jostain muualta tiedon tästä levytyksestä.


R. Bais: Dial My Number (1985)

Kokenut diskomusiikin parissa touhunnut italialainen DJ, biisinkirjoittaja ja levytuottaja Romano Bais asialla, menestyneimmällä omalla singlellään.


Freddie Mercury: Living on My Own (1985)

Mercuryn Mr. Bad Guy -soololta lohkaistu single oli Englannissa ensin vain pikkuhitti. 1993 se ampaisi maailmanlaajuiseksi ykköseksi, kun kolme belgialaista - Carl Ward, Colin Peter ja Serge Ramaekers, joista kahdella ensinmainitulla oli omia yhteisiä dance-projekteja - oli remiksannut sen kunnon houseksi.


Round One: Theme From Rocky (1985)

Saksalainen covereihin keskittynyt diskobändi versioi Stallonen menestysleffan tunnaria ja sekoitti mukaan myös Rocky III:n tunnarin eli Survivorin Eye of the Tiger -hitin.


Scotch: Disco Band (1984)

Italialainen diskoduo Scotch päästi käsistään tämän kornin hitin. Kappaletta hallitseva yskiminen oli idioottimainen koukku. Eikä yskähtelyssä kaikki, vaan koko biisin rakenne on sekava ja vaikuttaa enemmän improvisoidulta juttujen perään latomiselta kuin varsinaiselta biisinkirjoittamiselta.


Five Star: R.S.V.P. (1985)

Ison-Britannian Jackson 5. Essexiläinen Pearsonin perhe asialla, Buster-isä toimi taustavoimana ja jälkikasvut lauloivat ja tanssivat tarkkojen koreografioiden mukaan. Levyt julkaistiin omalla Tent Records -merkillä. 1985-1987 Five Starilla oli liuta listahittejä kuten All Fall Down, System Addict, If I Say Yes ja Rain Or Shine, mutta 1988 luotu aikuismaisempi imago ei purrut niin hyvin, ja suosio laski. Hulppea elämäntyyli kartanoineen ja urheiluautoineen kostautui 1989, kun tuli pankrotti ja kaksi vuotta aiemmin hankittu kartano Berkshiressä jouduttiin myymään. Levyttämistä kuitenkin jatkettiin, mutta heikolla menestyksellä.

Vanhin veljes Stedman Pearson, joka oli opiskellut tanssia ja muotia ja suunnitteli osan ryhmän esiintymisasuista, elätti itsensä mm. tanssinopettajana ja johtamalla omaa limusiininvuokrauspalvelua. Heinäkuussa 2007 Stedman kutsui poliisit kotiinsa saatuaan ilmeisesti tappouhkauksia isältään - Buster-isä kuoli lokakuussa 2012.


Rochelle: My Magic Man (1985)

Bermudalainen laulajatar joka levytti USA:ssa muutaman singlen, mutta hukkui täysin massaan.


The Winans: Let My People Go (1985)

Detroitilainen viiden veljeksen muodostama ryhmä, joka lauloi gospelia. Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaa kritisoiva Let My People Go yhtyeen samannimiseltä neljänneltä levyltä on tuotantoa sieltä maallisimmasta päästä.


Robert Palmer: I Didn't Mean to Turn You On (1985)

Muistin, että minulla oli jokin Palmerin laulama kappale Ocsidistakin nauhoitettuna, mutten muista mikä se oli - tämä, Addicted to Love, Simply Irresistible vai kenties Power Stationin Some Like It Hot. Otin tämän. Biisin lauloi jo vuotta aiemmin Cherrelle-niminen laulajatar hitin arvoisesti.


Eddy Huntington: U.S.S.R. (1986)



Eddy Huntington: Meet My Friend (1987)

Huntington oli yksi monista englantilaisista, jotka siirtyivät Italiaan diskolaulajiksi 80-luvulla. Markkinoita näköjään riitti. U.S.S.R. -biisiä kuunnellessani ajattelen tätä Punk in Finland -foorumin erään jäsenen anekdoottia koulun musiikkitunneilla järjestetystä levyraadista (juttu jatkuu seuraavalla sivulla):

https://www.punkinfinland.net/forum/viewtopic.php?f=12&t=509353&start=30#p15675938

Kyllä on ollut vanhoillisia opettajia kouluissa vielä 80-luvulla.


Presence: Help Me Mama (1984)

Kolmen singlen mittainen italodiskoprojekti, taustalla kaksi kokenutta tuottajaa, Marius Percali ja Raffaello Todesco. Kolme jätkää lauloi. Tarpeeksi jykevää menoa ollakseen hyvä sinkku lajissaan.


Taffy: I Love My Radio (1985)

Minulle jäi muistikuva aika kornista kappaleesta, mutta nyt uudelleentutustumisen myötä tämä ei osoittautunut oikeastaan hassummaksi. Ihan kelvollinen, ei mitään erikoisen hyvää.