Lapsuuteni soundtrack, osa 3 / 6
Pino D'Angiò: Ma quale idea (1980)
Hillitöntä: italialainen D'Angiò räppää soinnuttoman möreällä äänellä diskokompin päälle, ja taustalla kimeämpää laulua joka kuulostaa siltä kuin mies matkisi naista. Metka novelty-biisi.
Commodores: Still (1979)
Lionel Richie oli Commodoreseissa se balladihittien erikoismies, mikä tuntuu kaksiteräiseltä miekalta. Ilman Richietä bändi olisi voinut olla musiikillisesti kokeilevampi, mutta ilman hittejä.
Barry Manilow: Can't Smile Without You (1978)
Tunnen syyllisyyttä siitä, että pidän tästä sokeritopasta. Vielä, kun esittäjä on Manilow.
Michael Jackson: Rock With You (1979)
Off the Wall -aikakauden Michael on vielä harmitonta kuultavaa. Mutta mielipiteeni miehestä on, että olen kuunnellut häntä ajat sitten ihan kyllikseni. Levyt on soitettu puhki eikä niitä jaksa enää. Sitten se kaikki Jacksonin persoonaan liittyvä... kaikki ne arveluttavat jutut... Finding Neverland -dokumentin myötä mies on todistettu hirviöksi, eikä hänen musiikkiaan edes kestä kuunnella. Ymmärrän kolikon toisenkin puolen, eli sen mitä Joe-isä pojalleen teki. Tuo juttu siitä, että Joe olisi syöttänyt Michaelille hormoneja jotka viivyttivät puberteettia ja käytännössä kastroivat hänet on liian kauheaa. Parempi kun kuoli, kun elämä oli tuollaista kärsimystä vielä aikuisiälläkin.
Rainbow: Since You Been Gone (1979)
Graham Bonnetilla oli hyvä soolohitti "Night Games". Se sopii hyvin tämän kaveriksi. Se riittääkin siitä miehestä.
Boston: A Man I'll Never Be (1978)
Don't Look Back jää albumina vahvasti jälkeen mestarillisesta debyytistä, mutta minä pidän tästä introspektiivisestä voimaballadista aika rankastikin. Jo kitarasoolo kappaleen keskellä on komea, mutta lopun pitkähkö kolmen nuotin urkusoolo on se yksityiskohta jota eniten odotan.
Frank Robson: Beggar Man (1978)
Tämänkin kappaleen kiinnostavuus nousi pari pykälää, kun sain tietää sen suomalaiseksi levytykseksi. Robsonilla oli ollut vaikeuksia pitää bändiä koossa työtarjousten vähäisyyden takia. Beggar Man -singlellä kovasti pinnisteltiin ja pidettiin yllä tiukkaa menoa, mutta se jäi Frankin viimeiseksi levyjulkaisuksi ennen 1983 tehtyä The Dictator -singleä. Mies keskittyi soitinkaupan myyjän hommiin ja laulujen kirjoittamiseen muille artisteille.
The Motels: Total Control (1979)
Olen lukenut kovasti kehuja tästä kappaleesta, mutta se ei vaan pure minuun. Tämän vaimeus, hitaus ja minimalismi eivät anna mitään minulle. Saksofonisoolo on kyllä ihanan kaunis, mutta liian lyhyt ehtiäkseen todella tehota.
Boney M: El Lute (1979)
El Lute on siis ihan oikeasti elänyt espanjalaisten sankarihahmo? No, ei tämä kappale joltain saksalaiselta fuuladiskoyhtyeeltä ole yllyttänyt minua Googlen pariin.
The Alan Parsons Project: Damned If I Do (1979)
Kummaa minusta, että tämä Eve-albumilta peräisin oleva kappale oli kohtalainen hitti. Olen yrittänyt imeä tästä irti kaiken mahdollisen, mutta ei, ei se vaan kolahda. Kyllä Damned If I Do kuulostaa ihan kelvolta, mutta sävelmä ei jää tarpeeksi hyvin mieleen.
ABBA: Gimme Gimme Gimme (1979)
ABBAlla taas diskovaihde päällä. Kun en löydä tästä syvempiä tasoja, en osaa sanoa mitään.
Billy Joel: My Life (1978)
Miellyttävä pikku pop-helmi Joelilta, poikkeuksellisesti osaan kuunnella sanojakin ajatuksella.
Björn Skifs: Angelica & Ramone (1979)
Äitini keräsi kuunneltavaksi liikaa ruotsalaista poppia. No, hän kuunteli lähinnä ruotsinkielistä radiokanavaa, ruotsalaista ja suomenruotsalaista (Break, French Kiss, Paul Oxley's Unit, Exom, Beat, Country Express...) kamaahan siellä runsaasti soitettiin. Sattumalta löysin tämänkin YouTubesta, ja se kuulosti pahuksen tutulta. Olen varma, että jos oikein rupeaisin kuuntelemaan urakalla 1970-1980-lukujen vaihteen Ruotsi-musaa, löytäisin vielä paljonkin tutunkuuloista ja unohdettua. En rupea.
Steve Forbert: Romeo’s Tune (1979)
Lisää tuttua, unohtunutta ja löytynyttä. Forbertin ainoa kunnon hitti, vaikka kaikki häntä diggaavat sanovat että hän on aliarvostettu ja että hänet pitäisi huomata paremmin. Minusta ei ehkä ole siihen, kun en aina jaksa noihin laulaja- / laulunkirjoittajiin perehtyä.
Eddie Rabbitt: Suspicions (1979)
Tämäkin vielä samaa sarjaa. Suspicions on jo liian pehmoista, menee hyvin siihen kirottuun jenkkiläiseen "yacht rock" -genreen.
Dave Edmunds: Queen of Hearts (1979)
Reipastuipa. Tämän kirjoitti Hank DeVito -niminen lauluntekijä. Edmunds oli kappaleen ensimmäinen levyttäjä, mutta kantrilaulajatar Juice Newton teki siitä itselleen menestyshitin kaksi vuotta myöhemmin. Edmundsin versio pärjäsi vain kohtalaisesti.
Boomtown Rats: Banana Republic (1980)
Piti saada ihan albumiversio tästä, kun sinkkuversio on liian lyhyt piisatakseen. Geldof kirjoitti tämän vastalauseeksi sille, että Irlannin tasavalta kielsi Boomtown Ratsia enää esiintymästä siellä. Sehän puolestaan johtui Geldofin suurisuisuudesta ja muutamista kommenteista, joista Irlannin hallitus ei pitänyt.
Jona Lewie: Stop the Cavalry (1980)
Yllättävä joululaulu, sillä Lewie ei tarkoittanut sitä sellaiseksi. Irlanti kuitenkin otti Stop the Cavalryn omakseen, ja niinpä sitä soitetaan siellä joka joulu.
Bellamy Brothers: It's Hard to Be a Cowboy These Days (1980)
Pikkuhauskat sanat kuvaavat sitä, miten Amerikka on muuttunut niin, että lehmipojilla on yhä vaikeampaa sopeutua yhteiskuntaan. Tämän miedon huumoripuolen ansiosta jaksan tätä laulua.
Tomas Ledin: Sensuella Isabella (1981)
Ei tämä ollutkaan mikään albumiraita, kuin ei myöskään singlen b-puoli Kom lite närmare. Lediniltä tuli LP:t 1980 ja 1982, ja Sensuella Isabella b-puolineen jäivät irtosingleksi sinne väliin. Sekä Sensuella Isabella että Kom lite närmare lisättiin sentään 1982 julkaistun Gränslös-albumin CD-versioon, ja kummatkin ovat liveversioina mukana En galen kväll -tuplalla joka tuli ulos 1985. Sanat ovat kyllä varsin typerät, ja vaikuttaa siltä, ettei tämä ihan Ledinin suosituimpiin hitteihin kuulu. Ymmärrän, jos näin.
Gibson Brothers: Cuba (1979)
Martiniquelais-ranskalainen diskoryhmä sai tästä aikaiseksi melkoisen hitin. Jokunen muu hitti irtosi vielä, mutta menestystarina oli pian ohi.
ABBA: Summer Night City (1979)
Gimme Gimme Gimmen tapaan tämäkin oli pelkkä irtosinkku diskoklubikäyttöön.
Genesis: Abacab (1981)
Mainion sähköinen menopala Genesikseltä, ja ensimmäinen ihan täysillä diggaamani levytys heiltä sitten From Genesis to Revelation -esikoisen. Kappaleen nimi tuli sen rakenteesta siinä vaiheessa, kun se oli vielä raakileasteella. Lopullisessa versiossa biisin eri osat ovat aivan toisenlaisessa järjestyksessä kuin kirjainkoodit antavat ymmärtää. Abacab-albumin kannesta on olemassa lukuisia eri variaatioita, joissa kuviot ovat vaihdelleet värejä keskenään.
Rod Stewart: Da Ya Think I'm Sexy? (1978)
Tämän hitin myötä Rodin musiikki oli jo lopullisesti kesytetty ja vesitetty.
Lene Lovich: Lucky Number (1978)
Ihan varmasti kuulin tätäkin kappaletta lapsena. Hyvä juttu. Sillä on visusti oma paikkansa tässä biisikavalkadissa.
Kojo: So Mean (1979)
Olisi kiva saada paremmin selvää kaikista sanoista.
The Clash: London Calling (1979)
Tämä ja muutama kotimainen hitti (Maukan Vaatteet, Hassisen Koneen Levottomat jalat) tarjosivat minulle esimakua punk rockista. Muistan olleeni lapsena vaikuttunut tästä Clashin hitistä. Tai ainakaan en inhonnut sitä.
Shakin' Stevens: Oh Julie (1981)
Walesilaisrokkari Michael Barrattilla oli pitkä ja tiukka putki hittejä 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa Englannissa ja muuallakin, mutta olivat vain kaikki sen verran samanlaista puolirockabillyä, että on vaikea muistaa mikä niistä meni mitenkin.
Electric Light Orchestra: Rain Is Falling (1981)
Lisää hyvää Time-albumilta. Mieluusti sijoitin nämä poiminnat sopivan matkan päähän toisistaan, että jaksan niitä.
Diana Ross: Mirror Mirror (1981)
Diana tarjoaa siivun sähäkkää diskorokkia. Sähkökitara piristää, ja sitä on riittävästi pitkin matkaa. Asialla oli itse Bob Kulick.
Dire Straits: Follow Me Home (1980)
Communiquén päätöskappaleesta pidän nyt aika pahuksesti, varsinkin kun kuuntelen sitä muusta albumista irrallaan. Follow Me Home voisi itse asiassa hyvin toimia avausbiisinä jossain yhteydessä. Hienoa, miten se hiipii sieltä hitaasti esiin ja kestää sitten anteliaan kauan.
Wigwam: The Big Farewell (1977)
Kaltoinkohdellulta Dark Albumilta löytyvä pitkä biisi kuuluu Wigwam-suosikkeihini. 90-luvun alkupuolella halusin selvittää mikä se yksi lapsuudesta tuttu Wigwamin kappale olikaan, ja lainasin levyjä kirjastosta. Löytyihän se.
Barry Manilow: Copacabana (At the Copa) (1978)
Hee hee.
Johnny Mathis: Gone, Gone, Gone (1979)
Vanhoja viihdyttäjiäkään ei säästetty diskomanialta, kun hittejä oli pitkästä aikaa pakko saada keinolla millä hyvänsä. Mathisin yritys ei ole lainkaan pahimmasta päästä. Sävellys on tarttuva olematta juustoinen, tausta toimii eikä mies kuulosta liian oudolta / sopimattomalta näihin ympyröihin. Annan Mathisille armon ja tykkään maltilla.
Art Garfunkel: Finally Found a Reason (1979)
Pikkunätti laulu Artin albumilta Fate For Breakfast, jota pidän hänen onnistuneimpanaan. Äitini oli kerännyt muutaman miehen soololevyn. Aiemmin mainitun Stevie Wonder -coverin I Believe nauhoitin 90-luvun alussa yhden kasettini b-puolelle heti alkuun, ja perään sijoitin kolme raitaa Fate For Breakfastilta: Since I Don't Have You, And I Know ja Miss You Nights. Aina välillä, kun fiilikseni olivat erityisen masentuneet ja ahdistuneet, soitin kasetilta nuo neljä kappaletta putkeen ja vuodatin kyyneleitä pois. Se oli tarpeellista itkuterapiaa.
Jokke Seppälä: Move On (1980)
Ensimmäistä kertaa kuulin jostakusta Jokke Seppälästä tämän kappaleen myötä, jos nyt sellaisesta kannattaa mainita. On tuo Move On hyvä LP, olisivat vain temmot saaneet olla vähän nopeampia jotta niiden tahtiin olisi parempi tanssia.
Sheena Easton: One Man Woman (1980)
Kolmas Eastonin hittisingle (14. sija) on pikkusievää, semmoista kohtalaisen tykättävää poppia.
Jet Harris & Tony Meehan: Scarlet O'Hara (1963)
Tämän kitarainstrumentaalin esittäjän selvittäminen vaati minulta 90-luvun alkupuolella käyntiä kirjastossa ja musiikkitietokirjojen tutkimista. The Shadowsista poispotkitut basisti Harris ja rumpali Meehan (ensin mainittu alkoholinkäytön ja henkisten ongelmien, jälkimmäinen jatkuvan keikoista myöhästelyn takia) saivat ison hitin Diamonds-instrumentaalista, ja Scarlet O'Hara jatkoi samaa linjaa. Meehan oli saanut vetää oikein pitkän rumpusoolon Diamondsilla, mutta tällä kertaa hänen ei tarvinnut elvistellä ja todistella yhtään mitään, ja piti soolonsa lyhyenä.
Piti muuten oikein tarkistaa, että se on tosiaan Scarlet yhdellä T:llä eikä kahdella. Kumpaakin kirjoitusasua kyllä näkee yhtä usein.
Jet Harrisin elämä on ollut traaginen. Henkilökohtaiset ongelmat, juopottelu ja 1963 elokuun lopulla sattunut autokolari olivat liikaa, eikä Harris pystynyt pitämään yllä soolouraa sen jälkeen kun Meehan oli antanut hänelle lähtöpassit. Mutta hän oli myös selviytyjä: hän yllätti kaikki astumalla lavalle vuonna 2007, rokkari Marty Wilden 50-vuotisjuhlakiertueella, ja lausumalla vakavalla naamalla sanat: "I know what you lot was finkin'... Jet Harris?... I fort he was dead! No, not dead... just one unlucky bugger!"
Cliff Richard: Big Ship (1969)
Ei mikään Big Shit, vaan ihan mukava irtosingle albumien välissä Cliffiltä. Sammy Babitzin levytti tämän suomeksi nimellä Sinutko saan.
Orchestral Manoeuvres in the Dark: Souvenir (1980)
Varhaista musiikkivideoestetiikkaa: mies ajelee punaisella avoautolla Englannin maaseudulla, eikä muuta. Itse kappale on vähän jännempi syntsapop-siivu. Alunperin tuntemattomaksi jääneen esittäjän tunnistin joskus 90-luvun alussa, kun olimme saaneet kotiimme kaapelikanavat ja istuin myöhään illalla katsomassa jonkinlaista Playboyn tuottamaa malliposeerausohjelmaa, ja tämä kappale soi hetken taustalla. Ohjelmassa ystävällisesti näkyi tekstilaatikko, jossa biisin nimi ja esittäjä kerrottiin.
Thomas Dolby: Europa and the Pirate Twins (1981)
Toisen maailmansodan atmosfäärin inspiroima hypertech-klassikko, jolla XTC:n Andy Partridge vieraili soittamassa huuliharppua.
The Go-Go's: Our Lips Are Sealed (1981)
Harmitonta ja kivaa tyttöpoppia yhtyeeltä, josta jäi meille vielä myöhemmin käteen Belinda Carlislen soololevyt.
John Foxx: The Garden (1981)
Ultravoxista lähteneen Foxxin ensimmäisen soololevyn nimikappale on seitsemän minuuttia silkkaa tunnelmaa. Harmi, että Foxxin levyt muuten jättivät minut kylmäksi.
Ray Parker Jr.: It's Your Night (1981)
Olen miettinyt, sanooko Ray ruman sanan kohdassa 1:37, mutta ehkä hän lausuukin vain "funk".
Gary "U.S." Bonds: This Little Girl (1981)
Bruce Springsteen auttoi Bondsia, jolla ei ollut ollut hittejä sitten Quarter to Threen ja New Orleansin vuosina 1960-1961. Brucen avulla syntyivät albumit Dedication (1981) ja On the Line (1982), ja Bonds on sen jälkeen pärjännyt kohtuullisen hyvin omillaan. Hänet on saattanut nähdä vaikka pelaamassa taiturimaisesti golfia julkkisten PGA-turnauksissa.
Odyssey: Hang Together (1980)
Piiikkuisen liian hidas tempo tällä kappaleella, mutta hieno, tyylikäs esitys kuitenkin. Ei pärjää loistavalle Going Back to the Roots -versiolle, mutta viihdyn hyvin tämänkin parissa.
Jon English: Get Your Love Right (1979)
Australialainen rock-tähti English teki tämän irtosinglen albumien Words Are Not Enough ja Calm Before the Storm välissä. Biisi laitettiin kuitenkin mukaan samana vuonna julkaistulle tuplakokoelmalle nimeltä English History. Samaan aikaan mies sai kansainvälistäkin suosiota esiinnyttyään tv:n draamasarjassa Vastatuuleen, ja ruotsalainen levymerkki Frituna julkaisi typistetyn yhden levyn version English History -kokoelmasta - Get Your Love Right tallella. English käväisi sitten pariin otteeseen Suomessakin, ja Suosikki-lehti raportoi molemmista käynneistä.
Celena Duncan: Shine On (1981)
Hieno diskosinkku, joka aivan suotta putosi johonkin rakoon josta sitä ei löydetty. Tuloksena floppi.
Cliff Richard: Wired For Sound (1981)
Sitä mieluisampaa Cliffiä minulle. Video, jossa mies paahtaa menemään rullaluistimilla, tuli katsottua kerran YouTubesta. Olkoon linkki tuossa.
Classix Nouveaux: Never Again (1981)
Ajalta ennen kuin meidän oma poika Jimi Sumén liittyi porukkaan mukaan.
Human League: Open Your Heart (1981)
Kun se Don't You Want Me väkisin vähän kyllästyttää, niin voin kuunnella tätä kahta kovemmin.
Duran Duran: Planet Earth (1981)
Jenkeissä Duran Duranin ensimmäiselle albumille laitettiin yli kuusiminuuttinen versio - ns. "Night Version" - Planet Earthista, vaikka siitä ei laitettu mainintaa kanteen. Biisi To the Shore jätettiin niin muodoin pois, koska se ei mahtunut enää sekaan.
The Drifters: Under the Boardwalk (1964)
Outo paikka hienolle oldies-hitille, myönnetään.
Secret Service: Oh Susie (1981)
Niin kuin aiemmin sanoin tästä svedubändistä, en jaksa välittää.
Magnum Bonum: Digitalpanik (1981)
Tuon YouTube-videon kommenteissa joku huomauttaa, että sanoista päätellen ei tällä toisella ruotsalaisyhtyeellä tainnut olla käsitystä siitä, mitä digitaalisuus tarkoittaa, mutta kelläpä nyt tuohon aikaan oli. Sanoitusta ymmärtämättömiä kielipuolia tämä ei toki haittaa. Kohtalaisen vaikuttavaa työtä tämä biisi tästä huolimatta.
Randy Vanwarmer: Just When I Needed You Most (1979)
Kiimainen Vaununlämmittäjä tuli minulle tutuksi niinkin yllättävästä paikasta kuin Ausrock-nettiblogista, jossa jaeltiin australialaista musiikkia laittomasti ympäriinsä mp3-muodossa. Blogin ylläpitäjällä oli kai Vanwarmerin Terraform-LP aussipainoksena, ja hän luuli esittäjää aussiksi - vaikka hän syntyi Coloradon Indian Hillsissä ja kuoli Seattlessa. Niinpä levy meni jakeluun siinä blogissa. Otin talteen Down Like a Rockin ja kymmenminuuttisen, moniosaisen nimieepoksen.
Jossain vaiheessa muistin tai huomasin, että Vanwarmerilla oli tällainen tutun nimen omaava kappalekin ohjelmistossaan. Onpahan vaan limaista pehmoilua.
Tomas Ledin: Kom lite närmare (1981)
Tässä sitten Ledinin Sensuella Isabella -singlen kääntöpuoli. Huomattavasti maltillisempaa ja vähemmän kornia tavaraa kuin paraatipuolella.
ABC: All of My Heart (1982)
Kim Carnes: Bette Davis' Eyes (1981)
Bonnie Tylerin ja Janis Joplinin vanaveteen tunki tämäkin raspikurkku (tosin Carnes oli aloittanut jo kauan ennen Tyleria) ensimmäisellä hitillään. Parhaita tuon vuoden hittejä, sovituksen tummasävyisyys sopii täysin yhteen Carnesin äänen kanssa, eikä koneita annostella liikaa. Bette Davis' Eyes oli muuten alunperin Jackie DeShannonin vuonna 1975 levyttämä kappale, kuunnelkaa Jackien originaali ja tehkää vertailuja.
Squeeze: Tempted (1981)
Olen oppinut tykkäämään tästä kappaleesta, vaikka minulla oli pitkään asenneongelma sen kanssa. Oli nimittäin liian hajuton ja mauton jotta olisin uskonut sitä listahitiksi.
Art Garfunkel: Bright Eyes (1978)
Juu, on niin söpöä, niin söpöä. Jospa yrittäisin jostain saada katsottavakseni Ruohometsän kansa -animaatioleffan, jolla tämä kuultiin? Vai riittääkö, että olen hankkinut englanninkielisen romaanin?
Paul Anka: Anytime (1976)
Mitätön kappale minusta, mutta oli tämä pikkuhitti USA:ssa. Ankan viimeinen jenkkihitti ennen vuotta 1983, jolloin Hold Me 'Til the Mornin' Comes räjähti kakkoseksi.
T.S. Monk: First Lady of Love (1980)
Jazz-pianisti Thelonious Monkin pojan johtama soul / funk -bändi sai aikaiseksi kolme albumia 80-luvun alkupuolella. First Lady of Love löytyi ensilevyltä House of Music, kuin myös siltä lohkotun singlen Too Much Too Soon b-puolelta.
French Kiss: Nights in Paris (1982)
Jo aiemmin esittelemäni bändi käytti hienosti haitaria tässä Ranskaan viittaavassa kappaleessa. Eikä haitaria soittanut Pedro Hietanen, vaan bändiliideri Ben Marlene itse.
Kisu: Stop the Music (1981)
"Jos ei Kisu lopeta lässylinjaansa ja ala laulaa kunnon kappaleita, niin allekirjoittanut kieltäytyy enää arvostelemasta Kisun levyjä. Miksi suht' lahjakkaan sällin täytyy tehdä tällaista päivätanssimusaa. Ovatko vuodet vierineet liikaa, mirriseni?" Näin tylynä kuului arvostelu Kisun Maaliskuun kuudes -LP:stä Help-lehdessä vuonna 1977. "Arvostelija" oli Leif Salmi.
Vanhemmillani oli hyllyssä yksi Kisun LP, joka oli kokoelma parhaita paloja. Sillä oli mukana Las Vegas, Kisun ensisingle ja muistaakseni oikein menevä ja hyvä kappale. Sillä linjalla olisi sopinut jatkaa, mutta päivätanssilinjalle lipsuttiin.
1981 Kisu yritti nuorennusleikkausta ja teki Kassu Halosen tuottamana englanninkielisen diskolevyn. Sitä levyä ei vaan voi ottaa vakavasti. Se on aika pitkälti kokoelma vanhoja hittejä kasarin alun syntsarockmalliin sovitettuina, muutamalla uudella sävellyksellä höystettynä. Kisulta tuli 1984 vielä Musta kissa -LP, joka oli jossain määrin paluuta vanhaan, ja sitten soololevyt saivat jäädä.
Quarterflash: Harden My Heart (1981)
Oregonissa sijaitsevan Portlandin kaupungin ylpeys jämähti yhden hitin ihmeeksi. Harden My Heart on symppis tapaus saksofoneineen. Ehkä sympaattisuus ei vain riitä, edes jenkeissä.
Billy Joel: It's Still Rock'n'Roll to Me (1980)
Joelin ensimmäinen Billboard-ykköshitti, jossa hän kommentoi artistin suosion laskua ja yleisön makujen muuttumista. Samoja aiheita, joita mies oli käsitellyt viisi vuotta aiemmin hitissään The Entertainer.
Jon English: Six Ribbons (1978)
Englishin tähdittämän Vastatuuleen-tv-sarjan soundtrackin hitti. Harmi, että Black and Whitesta löytämäni kappale tästä singlestä rahisee liikaa. Ei sitä viitsi pitää kuin näyttelyesineenä.
Cuff Links: When Julie Comes Around (1969)
Jousisovitukset tällä ja monilla muillakin Cuff Linksin kappaleilla hoiti Rupert Holmes. Musiikki on helppoa poppia vailla syvyyttä, mutta tarttuvuutta löytyy.
Cyrkle: Red Rubber Ball (1966)
Tämä on yksi niistä kappaleista, jotka saavat mielestäni 60-luvun tuntumaan todella ihanalta vuosikymmeneltä. Tämä on niin aurinkoisen harmitonta, viatonta ja maanläheistä.
The Crests: 16 Candles (1958)
Ensimmäinen doo wop -yhtye, jossa oli etniseltä taustaltaan erilaisia jäseniä: kolme afroamerikkalaista (joista yksi nainen), yksi puertoricolainen ja yksi latino. Siitä vankka asema musiikkihistoriassa.
Pink Floyd: Pillow of Winds (1971)
Muistinpa teininä huomanneeni tämän rauhallisen raidan Meddle-albumilta, ja tsekkasin vielä toistamiseen että millainen se nyt sitten oli. Tämän kuuntelee kevyesti.
The Doors: Riders on the Storm (1971)
Syvä kumarrus.
Billy Joel: Honesty (1978)
Joelin parhaita laulutulkintoja. Kuulija vakuuttuu siitä, että hän todella tarkoittaa mitä sanoo.
Hillitöntä: italialainen D'Angiò räppää soinnuttoman möreällä äänellä diskokompin päälle, ja taustalla kimeämpää laulua joka kuulostaa siltä kuin mies matkisi naista. Metka novelty-biisi.
Commodores: Still (1979)
Lionel Richie oli Commodoreseissa se balladihittien erikoismies, mikä tuntuu kaksiteräiseltä miekalta. Ilman Richietä bändi olisi voinut olla musiikillisesti kokeilevampi, mutta ilman hittejä.
Barry Manilow: Can't Smile Without You (1978)
Tunnen syyllisyyttä siitä, että pidän tästä sokeritopasta. Vielä, kun esittäjä on Manilow.
Michael Jackson: Rock With You (1979)
Off the Wall -aikakauden Michael on vielä harmitonta kuultavaa. Mutta mielipiteeni miehestä on, että olen kuunnellut häntä ajat sitten ihan kyllikseni. Levyt on soitettu puhki eikä niitä jaksa enää. Sitten se kaikki Jacksonin persoonaan liittyvä... kaikki ne arveluttavat jutut... Finding Neverland -dokumentin myötä mies on todistettu hirviöksi, eikä hänen musiikkiaan edes kestä kuunnella. Ymmärrän kolikon toisenkin puolen, eli sen mitä Joe-isä pojalleen teki. Tuo juttu siitä, että Joe olisi syöttänyt Michaelille hormoneja jotka viivyttivät puberteettia ja käytännössä kastroivat hänet on liian kauheaa. Parempi kun kuoli, kun elämä oli tuollaista kärsimystä vielä aikuisiälläkin.
Rainbow: Since You Been Gone (1979)
Graham Bonnetilla oli hyvä soolohitti "Night Games". Se sopii hyvin tämän kaveriksi. Se riittääkin siitä miehestä.
Boston: A Man I'll Never Be (1978)
Don't Look Back jää albumina vahvasti jälkeen mestarillisesta debyytistä, mutta minä pidän tästä introspektiivisestä voimaballadista aika rankastikin. Jo kitarasoolo kappaleen keskellä on komea, mutta lopun pitkähkö kolmen nuotin urkusoolo on se yksityiskohta jota eniten odotan.
Frank Robson: Beggar Man (1978)
Tämänkin kappaleen kiinnostavuus nousi pari pykälää, kun sain tietää sen suomalaiseksi levytykseksi. Robsonilla oli ollut vaikeuksia pitää bändiä koossa työtarjousten vähäisyyden takia. Beggar Man -singlellä kovasti pinnisteltiin ja pidettiin yllä tiukkaa menoa, mutta se jäi Frankin viimeiseksi levyjulkaisuksi ennen 1983 tehtyä The Dictator -singleä. Mies keskittyi soitinkaupan myyjän hommiin ja laulujen kirjoittamiseen muille artisteille.
The Motels: Total Control (1979)
Olen lukenut kovasti kehuja tästä kappaleesta, mutta se ei vaan pure minuun. Tämän vaimeus, hitaus ja minimalismi eivät anna mitään minulle. Saksofonisoolo on kyllä ihanan kaunis, mutta liian lyhyt ehtiäkseen todella tehota.
Boney M: El Lute (1979)
El Lute on siis ihan oikeasti elänyt espanjalaisten sankarihahmo? No, ei tämä kappale joltain saksalaiselta fuuladiskoyhtyeeltä ole yllyttänyt minua Googlen pariin.
The Alan Parsons Project: Damned If I Do (1979)
Kummaa minusta, että tämä Eve-albumilta peräisin oleva kappale oli kohtalainen hitti. Olen yrittänyt imeä tästä irti kaiken mahdollisen, mutta ei, ei se vaan kolahda. Kyllä Damned If I Do kuulostaa ihan kelvolta, mutta sävelmä ei jää tarpeeksi hyvin mieleen.
ABBA: Gimme Gimme Gimme (1979)
ABBAlla taas diskovaihde päällä. Kun en löydä tästä syvempiä tasoja, en osaa sanoa mitään.
Billy Joel: My Life (1978)
Miellyttävä pikku pop-helmi Joelilta, poikkeuksellisesti osaan kuunnella sanojakin ajatuksella.
Björn Skifs: Angelica & Ramone (1979)
Äitini keräsi kuunneltavaksi liikaa ruotsalaista poppia. No, hän kuunteli lähinnä ruotsinkielistä radiokanavaa, ruotsalaista ja suomenruotsalaista (Break, French Kiss, Paul Oxley's Unit, Exom, Beat, Country Express...) kamaahan siellä runsaasti soitettiin. Sattumalta löysin tämänkin YouTubesta, ja se kuulosti pahuksen tutulta. Olen varma, että jos oikein rupeaisin kuuntelemaan urakalla 1970-1980-lukujen vaihteen Ruotsi-musaa, löytäisin vielä paljonkin tutunkuuloista ja unohdettua. En rupea.
Steve Forbert: Romeo’s Tune (1979)
Lisää tuttua, unohtunutta ja löytynyttä. Forbertin ainoa kunnon hitti, vaikka kaikki häntä diggaavat sanovat että hän on aliarvostettu ja että hänet pitäisi huomata paremmin. Minusta ei ehkä ole siihen, kun en aina jaksa noihin laulaja- / laulunkirjoittajiin perehtyä.
Eddie Rabbitt: Suspicions (1979)
Tämäkin vielä samaa sarjaa. Suspicions on jo liian pehmoista, menee hyvin siihen kirottuun jenkkiläiseen "yacht rock" -genreen.
Dave Edmunds: Queen of Hearts (1979)
Reipastuipa. Tämän kirjoitti Hank DeVito -niminen lauluntekijä. Edmunds oli kappaleen ensimmäinen levyttäjä, mutta kantrilaulajatar Juice Newton teki siitä itselleen menestyshitin kaksi vuotta myöhemmin. Edmundsin versio pärjäsi vain kohtalaisesti.
Boomtown Rats: Banana Republic (1980)
Piti saada ihan albumiversio tästä, kun sinkkuversio on liian lyhyt piisatakseen. Geldof kirjoitti tämän vastalauseeksi sille, että Irlannin tasavalta kielsi Boomtown Ratsia enää esiintymästä siellä. Sehän puolestaan johtui Geldofin suurisuisuudesta ja muutamista kommenteista, joista Irlannin hallitus ei pitänyt.
Jona Lewie: Stop the Cavalry (1980)
Yllättävä joululaulu, sillä Lewie ei tarkoittanut sitä sellaiseksi. Irlanti kuitenkin otti Stop the Cavalryn omakseen, ja niinpä sitä soitetaan siellä joka joulu.
Bellamy Brothers: It's Hard to Be a Cowboy These Days (1980)
Pikkuhauskat sanat kuvaavat sitä, miten Amerikka on muuttunut niin, että lehmipojilla on yhä vaikeampaa sopeutua yhteiskuntaan. Tämän miedon huumoripuolen ansiosta jaksan tätä laulua.
Tomas Ledin: Sensuella Isabella (1981)
Ei tämä ollutkaan mikään albumiraita, kuin ei myöskään singlen b-puoli Kom lite närmare. Lediniltä tuli LP:t 1980 ja 1982, ja Sensuella Isabella b-puolineen jäivät irtosingleksi sinne väliin. Sekä Sensuella Isabella että Kom lite närmare lisättiin sentään 1982 julkaistun Gränslös-albumin CD-versioon, ja kummatkin ovat liveversioina mukana En galen kväll -tuplalla joka tuli ulos 1985. Sanat ovat kyllä varsin typerät, ja vaikuttaa siltä, ettei tämä ihan Ledinin suosituimpiin hitteihin kuulu. Ymmärrän, jos näin.
Gibson Brothers: Cuba (1979)
Martiniquelais-ranskalainen diskoryhmä sai tästä aikaiseksi melkoisen hitin. Jokunen muu hitti irtosi vielä, mutta menestystarina oli pian ohi.
ABBA: Summer Night City (1979)
Gimme Gimme Gimmen tapaan tämäkin oli pelkkä irtosinkku diskoklubikäyttöön.
Genesis: Abacab (1981)
Mainion sähköinen menopala Genesikseltä, ja ensimmäinen ihan täysillä diggaamani levytys heiltä sitten From Genesis to Revelation -esikoisen. Kappaleen nimi tuli sen rakenteesta siinä vaiheessa, kun se oli vielä raakileasteella. Lopullisessa versiossa biisin eri osat ovat aivan toisenlaisessa järjestyksessä kuin kirjainkoodit antavat ymmärtää. Abacab-albumin kannesta on olemassa lukuisia eri variaatioita, joissa kuviot ovat vaihdelleet värejä keskenään.
Rod Stewart: Da Ya Think I'm Sexy? (1978)
Tämän hitin myötä Rodin musiikki oli jo lopullisesti kesytetty ja vesitetty.
Lene Lovich: Lucky Number (1978)
Ihan varmasti kuulin tätäkin kappaletta lapsena. Hyvä juttu. Sillä on visusti oma paikkansa tässä biisikavalkadissa.
Kojo: So Mean (1979)
Olisi kiva saada paremmin selvää kaikista sanoista.
The Clash: London Calling (1979)
Tämä ja muutama kotimainen hitti (Maukan Vaatteet, Hassisen Koneen Levottomat jalat) tarjosivat minulle esimakua punk rockista. Muistan olleeni lapsena vaikuttunut tästä Clashin hitistä. Tai ainakaan en inhonnut sitä.
Shakin' Stevens: Oh Julie (1981)
Walesilaisrokkari Michael Barrattilla oli pitkä ja tiukka putki hittejä 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa Englannissa ja muuallakin, mutta olivat vain kaikki sen verran samanlaista puolirockabillyä, että on vaikea muistaa mikä niistä meni mitenkin.
Electric Light Orchestra: Rain Is Falling (1981)
Lisää hyvää Time-albumilta. Mieluusti sijoitin nämä poiminnat sopivan matkan päähän toisistaan, että jaksan niitä.
Diana Ross: Mirror Mirror (1981)
Diana tarjoaa siivun sähäkkää diskorokkia. Sähkökitara piristää, ja sitä on riittävästi pitkin matkaa. Asialla oli itse Bob Kulick.
Dire Straits: Follow Me Home (1980)
Communiquén päätöskappaleesta pidän nyt aika pahuksesti, varsinkin kun kuuntelen sitä muusta albumista irrallaan. Follow Me Home voisi itse asiassa hyvin toimia avausbiisinä jossain yhteydessä. Hienoa, miten se hiipii sieltä hitaasti esiin ja kestää sitten anteliaan kauan.
Wigwam: The Big Farewell (1977)
Kaltoinkohdellulta Dark Albumilta löytyvä pitkä biisi kuuluu Wigwam-suosikkeihini. 90-luvun alkupuolella halusin selvittää mikä se yksi lapsuudesta tuttu Wigwamin kappale olikaan, ja lainasin levyjä kirjastosta. Löytyihän se.
Barry Manilow: Copacabana (At the Copa) (1978)
Hee hee.
Johnny Mathis: Gone, Gone, Gone (1979)
Vanhoja viihdyttäjiäkään ei säästetty diskomanialta, kun hittejä oli pitkästä aikaa pakko saada keinolla millä hyvänsä. Mathisin yritys ei ole lainkaan pahimmasta päästä. Sävellys on tarttuva olematta juustoinen, tausta toimii eikä mies kuulosta liian oudolta / sopimattomalta näihin ympyröihin. Annan Mathisille armon ja tykkään maltilla.
Art Garfunkel: Finally Found a Reason (1979)
Pikkunätti laulu Artin albumilta Fate For Breakfast, jota pidän hänen onnistuneimpanaan. Äitini oli kerännyt muutaman miehen soololevyn. Aiemmin mainitun Stevie Wonder -coverin I Believe nauhoitin 90-luvun alussa yhden kasettini b-puolelle heti alkuun, ja perään sijoitin kolme raitaa Fate For Breakfastilta: Since I Don't Have You, And I Know ja Miss You Nights. Aina välillä, kun fiilikseni olivat erityisen masentuneet ja ahdistuneet, soitin kasetilta nuo neljä kappaletta putkeen ja vuodatin kyyneleitä pois. Se oli tarpeellista itkuterapiaa.
Jokke Seppälä: Move On (1980)
Ensimmäistä kertaa kuulin jostakusta Jokke Seppälästä tämän kappaleen myötä, jos nyt sellaisesta kannattaa mainita. On tuo Move On hyvä LP, olisivat vain temmot saaneet olla vähän nopeampia jotta niiden tahtiin olisi parempi tanssia.
Sheena Easton: One Man Woman (1980)
Kolmas Eastonin hittisingle (14. sija) on pikkusievää, semmoista kohtalaisen tykättävää poppia.
Jet Harris & Tony Meehan: Scarlet O'Hara (1963)
Tämän kitarainstrumentaalin esittäjän selvittäminen vaati minulta 90-luvun alkupuolella käyntiä kirjastossa ja musiikkitietokirjojen tutkimista. The Shadowsista poispotkitut basisti Harris ja rumpali Meehan (ensin mainittu alkoholinkäytön ja henkisten ongelmien, jälkimmäinen jatkuvan keikoista myöhästelyn takia) saivat ison hitin Diamonds-instrumentaalista, ja Scarlet O'Hara jatkoi samaa linjaa. Meehan oli saanut vetää oikein pitkän rumpusoolon Diamondsilla, mutta tällä kertaa hänen ei tarvinnut elvistellä ja todistella yhtään mitään, ja piti soolonsa lyhyenä.
Piti muuten oikein tarkistaa, että se on tosiaan Scarlet yhdellä T:llä eikä kahdella. Kumpaakin kirjoitusasua kyllä näkee yhtä usein.
Jet Harrisin elämä on ollut traaginen. Henkilökohtaiset ongelmat, juopottelu ja 1963 elokuun lopulla sattunut autokolari olivat liikaa, eikä Harris pystynyt pitämään yllä soolouraa sen jälkeen kun Meehan oli antanut hänelle lähtöpassit. Mutta hän oli myös selviytyjä: hän yllätti kaikki astumalla lavalle vuonna 2007, rokkari Marty Wilden 50-vuotisjuhlakiertueella, ja lausumalla vakavalla naamalla sanat: "I know what you lot was finkin'... Jet Harris?... I fort he was dead! No, not dead... just one unlucky bugger!"
Cliff Richard: Big Ship (1969)
Ei mikään Big Shit, vaan ihan mukava irtosingle albumien välissä Cliffiltä. Sammy Babitzin levytti tämän suomeksi nimellä Sinutko saan.
Orchestral Manoeuvres in the Dark: Souvenir (1980)
Varhaista musiikkivideoestetiikkaa: mies ajelee punaisella avoautolla Englannin maaseudulla, eikä muuta. Itse kappale on vähän jännempi syntsapop-siivu. Alunperin tuntemattomaksi jääneen esittäjän tunnistin joskus 90-luvun alussa, kun olimme saaneet kotiimme kaapelikanavat ja istuin myöhään illalla katsomassa jonkinlaista Playboyn tuottamaa malliposeerausohjelmaa, ja tämä kappale soi hetken taustalla. Ohjelmassa ystävällisesti näkyi tekstilaatikko, jossa biisin nimi ja esittäjä kerrottiin.
Thomas Dolby: Europa and the Pirate Twins (1981)
Toisen maailmansodan atmosfäärin inspiroima hypertech-klassikko, jolla XTC:n Andy Partridge vieraili soittamassa huuliharppua.
The Go-Go's: Our Lips Are Sealed (1981)
Harmitonta ja kivaa tyttöpoppia yhtyeeltä, josta jäi meille vielä myöhemmin käteen Belinda Carlislen soololevyt.
John Foxx: The Garden (1981)
Ultravoxista lähteneen Foxxin ensimmäisen soololevyn nimikappale on seitsemän minuuttia silkkaa tunnelmaa. Harmi, että Foxxin levyt muuten jättivät minut kylmäksi.
Ray Parker Jr.: It's Your Night (1981)
Olen miettinyt, sanooko Ray ruman sanan kohdassa 1:37, mutta ehkä hän lausuukin vain "funk".
Gary "U.S." Bonds: This Little Girl (1981)
Bruce Springsteen auttoi Bondsia, jolla ei ollut ollut hittejä sitten Quarter to Threen ja New Orleansin vuosina 1960-1961. Brucen avulla syntyivät albumit Dedication (1981) ja On the Line (1982), ja Bonds on sen jälkeen pärjännyt kohtuullisen hyvin omillaan. Hänet on saattanut nähdä vaikka pelaamassa taiturimaisesti golfia julkkisten PGA-turnauksissa.
Odyssey: Hang Together (1980)
Piiikkuisen liian hidas tempo tällä kappaleella, mutta hieno, tyylikäs esitys kuitenkin. Ei pärjää loistavalle Going Back to the Roots -versiolle, mutta viihdyn hyvin tämänkin parissa.
Jon English: Get Your Love Right (1979)
Australialainen rock-tähti English teki tämän irtosinglen albumien Words Are Not Enough ja Calm Before the Storm välissä. Biisi laitettiin kuitenkin mukaan samana vuonna julkaistulle tuplakokoelmalle nimeltä English History. Samaan aikaan mies sai kansainvälistäkin suosiota esiinnyttyään tv:n draamasarjassa Vastatuuleen, ja ruotsalainen levymerkki Frituna julkaisi typistetyn yhden levyn version English History -kokoelmasta - Get Your Love Right tallella. English käväisi sitten pariin otteeseen Suomessakin, ja Suosikki-lehti raportoi molemmista käynneistä.
Celena Duncan: Shine On (1981)
Hieno diskosinkku, joka aivan suotta putosi johonkin rakoon josta sitä ei löydetty. Tuloksena floppi.
Cliff Richard: Wired For Sound (1981)
Sitä mieluisampaa Cliffiä minulle. Video, jossa mies paahtaa menemään rullaluistimilla, tuli katsottua kerran YouTubesta. Olkoon linkki tuossa.
Classix Nouveaux: Never Again (1981)
Ajalta ennen kuin meidän oma poika Jimi Sumén liittyi porukkaan mukaan.
Human League: Open Your Heart (1981)
Kun se Don't You Want Me väkisin vähän kyllästyttää, niin voin kuunnella tätä kahta kovemmin.
Duran Duran: Planet Earth (1981)
Jenkeissä Duran Duranin ensimmäiselle albumille laitettiin yli kuusiminuuttinen versio - ns. "Night Version" - Planet Earthista, vaikka siitä ei laitettu mainintaa kanteen. Biisi To the Shore jätettiin niin muodoin pois, koska se ei mahtunut enää sekaan.
The Drifters: Under the Boardwalk (1964)
Outo paikka hienolle oldies-hitille, myönnetään.
Secret Service: Oh Susie (1981)
Niin kuin aiemmin sanoin tästä svedubändistä, en jaksa välittää.
Magnum Bonum: Digitalpanik (1981)
Tuon YouTube-videon kommenteissa joku huomauttaa, että sanoista päätellen ei tällä toisella ruotsalaisyhtyeellä tainnut olla käsitystä siitä, mitä digitaalisuus tarkoittaa, mutta kelläpä nyt tuohon aikaan oli. Sanoitusta ymmärtämättömiä kielipuolia tämä ei toki haittaa. Kohtalaisen vaikuttavaa työtä tämä biisi tästä huolimatta.
Randy Vanwarmer: Just When I Needed You Most (1979)
Kiimainen Vaununlämmittäjä tuli minulle tutuksi niinkin yllättävästä paikasta kuin Ausrock-nettiblogista, jossa jaeltiin australialaista musiikkia laittomasti ympäriinsä mp3-muodossa. Blogin ylläpitäjällä oli kai Vanwarmerin Terraform-LP aussipainoksena, ja hän luuli esittäjää aussiksi - vaikka hän syntyi Coloradon Indian Hillsissä ja kuoli Seattlessa. Niinpä levy meni jakeluun siinä blogissa. Otin talteen Down Like a Rockin ja kymmenminuuttisen, moniosaisen nimieepoksen.
Jossain vaiheessa muistin tai huomasin, että Vanwarmerilla oli tällainen tutun nimen omaava kappalekin ohjelmistossaan. Onpahan vaan limaista pehmoilua.
Tomas Ledin: Kom lite närmare (1981)
Tässä sitten Ledinin Sensuella Isabella -singlen kääntöpuoli. Huomattavasti maltillisempaa ja vähemmän kornia tavaraa kuin paraatipuolella.
ABC: All of My Heart (1982)
Kim Carnes: Bette Davis' Eyes (1981)
Bonnie Tylerin ja Janis Joplinin vanaveteen tunki tämäkin raspikurkku (tosin Carnes oli aloittanut jo kauan ennen Tyleria) ensimmäisellä hitillään. Parhaita tuon vuoden hittejä, sovituksen tummasävyisyys sopii täysin yhteen Carnesin äänen kanssa, eikä koneita annostella liikaa. Bette Davis' Eyes oli muuten alunperin Jackie DeShannonin vuonna 1975 levyttämä kappale, kuunnelkaa Jackien originaali ja tehkää vertailuja.
Squeeze: Tempted (1981)
Olen oppinut tykkäämään tästä kappaleesta, vaikka minulla oli pitkään asenneongelma sen kanssa. Oli nimittäin liian hajuton ja mauton jotta olisin uskonut sitä listahitiksi.
Art Garfunkel: Bright Eyes (1978)
Juu, on niin söpöä, niin söpöä. Jospa yrittäisin jostain saada katsottavakseni Ruohometsän kansa -animaatioleffan, jolla tämä kuultiin? Vai riittääkö, että olen hankkinut englanninkielisen romaanin?
Paul Anka: Anytime (1976)
Mitätön kappale minusta, mutta oli tämä pikkuhitti USA:ssa. Ankan viimeinen jenkkihitti ennen vuotta 1983, jolloin Hold Me 'Til the Mornin' Comes räjähti kakkoseksi.
T.S. Monk: First Lady of Love (1980)
Jazz-pianisti Thelonious Monkin pojan johtama soul / funk -bändi sai aikaiseksi kolme albumia 80-luvun alkupuolella. First Lady of Love löytyi ensilevyltä House of Music, kuin myös siltä lohkotun singlen Too Much Too Soon b-puolelta.
French Kiss: Nights in Paris (1982)
Jo aiemmin esittelemäni bändi käytti hienosti haitaria tässä Ranskaan viittaavassa kappaleessa. Eikä haitaria soittanut Pedro Hietanen, vaan bändiliideri Ben Marlene itse.
Kisu: Stop the Music (1981)
"Jos ei Kisu lopeta lässylinjaansa ja ala laulaa kunnon kappaleita, niin allekirjoittanut kieltäytyy enää arvostelemasta Kisun levyjä. Miksi suht' lahjakkaan sällin täytyy tehdä tällaista päivätanssimusaa. Ovatko vuodet vierineet liikaa, mirriseni?" Näin tylynä kuului arvostelu Kisun Maaliskuun kuudes -LP:stä Help-lehdessä vuonna 1977. "Arvostelija" oli Leif Salmi.
Vanhemmillani oli hyllyssä yksi Kisun LP, joka oli kokoelma parhaita paloja. Sillä oli mukana Las Vegas, Kisun ensisingle ja muistaakseni oikein menevä ja hyvä kappale. Sillä linjalla olisi sopinut jatkaa, mutta päivätanssilinjalle lipsuttiin.
1981 Kisu yritti nuorennusleikkausta ja teki Kassu Halosen tuottamana englanninkielisen diskolevyn. Sitä levyä ei vaan voi ottaa vakavasti. Se on aika pitkälti kokoelma vanhoja hittejä kasarin alun syntsarockmalliin sovitettuina, muutamalla uudella sävellyksellä höystettynä. Kisulta tuli 1984 vielä Musta kissa -LP, joka oli jossain määrin paluuta vanhaan, ja sitten soololevyt saivat jäädä.
Quarterflash: Harden My Heart (1981)
Oregonissa sijaitsevan Portlandin kaupungin ylpeys jämähti yhden hitin ihmeeksi. Harden My Heart on symppis tapaus saksofoneineen. Ehkä sympaattisuus ei vain riitä, edes jenkeissä.
Billy Joel: It's Still Rock'n'Roll to Me (1980)
Joelin ensimmäinen Billboard-ykköshitti, jossa hän kommentoi artistin suosion laskua ja yleisön makujen muuttumista. Samoja aiheita, joita mies oli käsitellyt viisi vuotta aiemmin hitissään The Entertainer.
Jon English: Six Ribbons (1978)
Englishin tähdittämän Vastatuuleen-tv-sarjan soundtrackin hitti. Harmi, että Black and Whitesta löytämäni kappale tästä singlestä rahisee liikaa. Ei sitä viitsi pitää kuin näyttelyesineenä.
Cuff Links: When Julie Comes Around (1969)
Jousisovitukset tällä ja monilla muillakin Cuff Linksin kappaleilla hoiti Rupert Holmes. Musiikki on helppoa poppia vailla syvyyttä, mutta tarttuvuutta löytyy.
Cyrkle: Red Rubber Ball (1966)
Tämä on yksi niistä kappaleista, jotka saavat mielestäni 60-luvun tuntumaan todella ihanalta vuosikymmeneltä. Tämä on niin aurinkoisen harmitonta, viatonta ja maanläheistä.
The Crests: 16 Candles (1958)
Ensimmäinen doo wop -yhtye, jossa oli etniseltä taustaltaan erilaisia jäseniä: kolme afroamerikkalaista (joista yksi nainen), yksi puertoricolainen ja yksi latino. Siitä vankka asema musiikkihistoriassa.
Pink Floyd: Pillow of Winds (1971)
Muistinpa teininä huomanneeni tämän rauhallisen raidan Meddle-albumilta, ja tsekkasin vielä toistamiseen että millainen se nyt sitten oli. Tämän kuuntelee kevyesti.
The Doors: Riders on the Storm (1971)
Syvä kumarrus.
Billy Joel: Honesty (1978)
Joelin parhaita laulutulkintoja. Kuulija vakuuttuu siitä, että hän todella tarkoittaa mitä sanoo.
Neil Diamond: September Morn' (1980)
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, muistiini lapsuudesta jääneiden, mutta tunnistamattomien kappaleiden tunnistaminen on välillä vaatinut minulta melkoista Sherlock Holmes -tyylistä salapoliisityötä. Muistin yhden instrumentaalin, jonka esittäjäksi veikkasin jotakuta Ry Cooder -tyyppistä juurevaa musiikkia tehnyttä miestä. Olen koettanut perehtyä tämäntyyppisiin artisteihin siinä toivossa, että löytäisin sen kappaleen, mutta ilman tulosta.
Neil Diamondin September Morn' -hitin muistin ja tunsin hyvin lapsuudestani. Yhtäkkiä muistin istuneeni joskus äitini työpaikalla hänen työpisteensä luona työajan jälkeen illalla katselemassa, kun äiti puuhasi jonkin tärkeän rästihomman parissa. Hän laittoi ajanvietteeksi soimaan Diamondin September Morn -albumin, jonka oli äänittänyt c-kasetille. Mietin, että olisiko mahdollista, että...? Kuuntelin tuon Diamondin albumin kaikista kappaleista pätkän YouTubesta, ja löysin sen mieleeni painuneen instrumentaalin! Jazz Time!
Bonnie Tyler: It's a Heartache (1977)
Bonnien varhainen Hits of -kokoelmakin löytyi meidän perheeltä. Eipä paljon lämmittänyt, mutta Lost in France -kappaleesta muistan vähän pitäneeni.
The Moody Blues: Question (1970)
A Question of Balance -albumi potkaistiin komeasti käyntiin tällä. Parhaita Moodiesien hittejä parhaalta aikakaudelta, ja kakkoseksihan se brittilistalla kipusi.
Pointer Sisters: Slow Hand (1981)
Biisi, joka ei kerro Claptonista, nousi USA:n Billboard-listan kakkoseksi elokuussa 1981. Laulun kirjoittaneet Michael Clark ja John Bettis kaikkein viimeiseksi ajattelivat kappaletta näille siskoksille, mutta heidän tuottajansa Richard Perry haistoi heti hitin, ja ymmärsi sen voivan jatkaa hyvin samaa intiimiä linjaa aiemman Fire-hitin kanssa, täydentäen sitä samalla.
T.S. Monk: Too Much Too Soon (1980)
Tässä sitten House of Music -albumin singlelohkaisun näkyvämpi puolisko. Miten vain, mutta jotenkin First Lady of Love -kappaleen metka komppi viehättää minua enemmän.
Diana Ross & Lionel Richie: Endless Love (1981)
Diana Ross: I'm Coming Out (1980)
Chic-yhtyeestä tutut Bernard Edwards ja Nile Rodgers kirjoittivat ja tuottivat tämän kappaleen. LGBT-porukka omi sen sittemmin tunnuslauluksi, symboliksi kaapista ulos tulemiselle. Kiva juttu, mutta kyllähän se oli niin ilmiselvä täky, kun vain vähän sanoitusta kuuntelee. Ja Rodgers tuntuu tienneen mitä teki, koska sai inspiraation lauluun katsellessaan drag-kuningattaria yhdessä New Yorkin klubissa. Diana Rossille laulu oli aluksi vain symboli sille, että hän oli pääsemässä pois Motownilta ja Berry Gordyn ikeen alta. Ross ei ollut tietoinen kappaleen nimen merkityksestä, ja kun se selitettiin hänelle, hän pillahti itkuun ja meni kysymään Rodgersilta, miksi tämä halusi tuhota hänen uransa.
John Lennon: Imagine (1971)
Minulla on tallella vajaan tunnin mittainen mp3 Radio Suomen ohjelmasarjan Maailman paras levy (2009) yhdestä jaksosta, jossa Kari Peitsamo on valinnut itselleen tärkeitä biisejä tai omasta mielestään parhaita kappaleita koskaan, tiettyjen ennalta annettujen kriteerien mukaan. Tämän hän kuulemma lähettäisi ulkoavaruuteen edustamaan ihmiskuntaa.
Dag Vag: Glappkontakt (1979)
Yksi omaperäisimmistä ruotsalaisbändeistä tämä Dag Vag. Omaperäisyys on tässä nimenomaan sanoituksessa. Kappale oli esittäjää myöten tunnistamaton, mutta identiteetti selvisi googlaamalla netissä pätkää sanoitusta.
Jon & Vangelis: I Hear You Now (1979)
Yes-vokalistin ja kreikkalaisen proge-kosketinsoittajan kollaboraatio. Yllättävää kyllä, tämä on se kappale, joka yllytti minua keräämään Supertrampin levyjä, kun erehdyin luulemaan Jon Andersonin ääntä Roger Hodgsonin ääneksi, ja halusin tietää täysin tunnistamatta jääneen biisin nimen. No eihän sitä tietenkään löytynyt, kun etsin väärästä osastosta. Oikea vastaus tuli, kun kuuntelin Ed Starinkin Synthesizer Greatest Vol. 2 -levyä, ja siinä oli versio I Hear You Now'sta.
UB40: Tyler (1980)
Tämäkin kappale oli kokonaan tunnistamaton, mutta joillakin kommervenkeillä onnistuin saamaan selville esittäjän. Tikkurilan kirjastosta löytyi vielä Signing Off -LP:kin.
Tyler kertoo tositapauksesta Louisianassa 1975, jolloin 17-vuotias musta Gary Tyler passitettiin syyttömänä vankilaan muka 13-vuotiaan valkoisen pojan murhasta. Tyler joutui istumaan vankilassa 41 vuotta ennen kuin hänet viimein vapautettiin.
Gabor Szabo: Stormy (1979)
Tämän kevyen jazz-instrumentaalin tunnistamiseksi oli pakko pyytää ulkopuolista apua. Joku sitten kertoi vastauksen. Mietin vielä, olisinko pystynyt omin päin tunnistamaan sävelmän, jos olisin kuullut jonkin toisen version Stormysta - vaikka Spooky-hitistä muistetun Classics IV -yhtyeen alkuperäisen. Kun tulee aina kaikenlaista vanhaa kamaa kuunneltua.
Unkarilaisen Szabon Belsta River -albumilla, jolta tämä on peräisin, soitti bassoa itse Pekka Pohjola, ja äänitykset tehtiin Ruotsissa!
Focus: Hocus Pocus (1973)
Hurjinta kamaa mille lapsena altistuin. Minusta tämä oli aivan ällistyttävä, mutta hauska kappale. Vieläkin se jaksaa ällistyttää. Uudemman kerran hätkähdin, kun kuuntelin At the Rainbow -liveä ja Thijs van Leer hoiti kesken tämän biisin bändin jäsenten esittelyt edelleen falsetissa laulaen.
Magnus Uggla: Vi möttes bara för en kväll (1979)
Minulle on muodostunut Ugglasta kuva miehenä, jolla on räväköitä mielipiteitä, ja joka myös sanoo suoraan mitä ajattelee, välittämättä siitä kuinka paljon ihmisiä hän ärsyttää siinä samalla. 2009 hän halusi vetää kaiken musiikkinsa pois suoratoistopalvelu Spotifysta, koska "ensimmäisen puolen vuoden aikana olin ansainnut yhtä paljon kuin keskinkertainen katumuusikko tienaa päivässä". Oli vielä ottanut useita kertoja asian puheeksi Ruotsin Sony Musicin toimitusjohtajan Hasse Breitholtzin kanssa, joka kuitenkin oli puhunut Ugglan ympäri. Sitten miehelle valkeni, että Sony omisti kuusi prosenttia Spotifysta, ja oli ostanut osuutensa vaivaisella 30 000 kruunulla, vaikka Sonyn arvo markkinoilla on kaksi miljardia. Miten tämä oli mahdollista? Koska Sony oli hänen käsityksensä mukaan myynyt toimeenpanijansa alennushintaan ja viskannut kaiken musiikkinsa pois, Ugglan levyt mukaanlukien. "Mieluummin joudun Pirate Bayn pahoinpitelemäksi kuin annan Hasse Breitholtzin ja Sony Musicin panna minua perseeseen", Uggla kirjoitti vielä blogissaan.
John Lennon: #9 Dream (1974)
Mystinen ja kiehtova poiminta Walls and Bridgesiltä. Kappale putkahti Lennonin mieleen unessa ja herättyään hän kirjoitti sen hetken inspiraatiosta, lataamatta siihen minkäänlaista merkitystä. Capitol Recordsin Al Coury kavahti kappaleessa esiintyvää nonsense-lausahdusta, koska yksi sana kuulosti hänen mielestään tuhmalta, pussylta. Kun Courylle ehdotettiin, että sanan ääntämistapaa muutettaisiin, hän antoi suostumuksensa levyttämiselle.
Patrick Hernandez: Born to Be Alive (1979)
Ranskalainen diskohile Hernandez oli niin viimeisen päälle yhden hitin ihme, mutta aika sinnikkäästi hän näyttää pitäneen yllä jonkinlaista levytysuraa vielä 90-luvullakin.
Bonnie Tyler: It's a Heartache (1977)
Bonnien varhainen Hits of -kokoelmakin löytyi meidän perheeltä. Eipä paljon lämmittänyt, mutta Lost in France -kappaleesta muistan vähän pitäneeni.
The Moody Blues: Question (1970)
A Question of Balance -albumi potkaistiin komeasti käyntiin tällä. Parhaita Moodiesien hittejä parhaalta aikakaudelta, ja kakkoseksihan se brittilistalla kipusi.
Pointer Sisters: Slow Hand (1981)
Biisi, joka ei kerro Claptonista, nousi USA:n Billboard-listan kakkoseksi elokuussa 1981. Laulun kirjoittaneet Michael Clark ja John Bettis kaikkein viimeiseksi ajattelivat kappaletta näille siskoksille, mutta heidän tuottajansa Richard Perry haistoi heti hitin, ja ymmärsi sen voivan jatkaa hyvin samaa intiimiä linjaa aiemman Fire-hitin kanssa, täydentäen sitä samalla.
T.S. Monk: Too Much Too Soon (1980)
Tässä sitten House of Music -albumin singlelohkaisun näkyvämpi puolisko. Miten vain, mutta jotenkin First Lady of Love -kappaleen metka komppi viehättää minua enemmän.
Diana Ross & Lionel Richie: Endless Love (1981)
Diana Ross: I'm Coming Out (1980)
Chic-yhtyeestä tutut Bernard Edwards ja Nile Rodgers kirjoittivat ja tuottivat tämän kappaleen. LGBT-porukka omi sen sittemmin tunnuslauluksi, symboliksi kaapista ulos tulemiselle. Kiva juttu, mutta kyllähän se oli niin ilmiselvä täky, kun vain vähän sanoitusta kuuntelee. Ja Rodgers tuntuu tienneen mitä teki, koska sai inspiraation lauluun katsellessaan drag-kuningattaria yhdessä New Yorkin klubissa. Diana Rossille laulu oli aluksi vain symboli sille, että hän oli pääsemässä pois Motownilta ja Berry Gordyn ikeen alta. Ross ei ollut tietoinen kappaleen nimen merkityksestä, ja kun se selitettiin hänelle, hän pillahti itkuun ja meni kysymään Rodgersilta, miksi tämä halusi tuhota hänen uransa.
John Lennon: Imagine (1971)
Minulla on tallella vajaan tunnin mittainen mp3 Radio Suomen ohjelmasarjan Maailman paras levy (2009) yhdestä jaksosta, jossa Kari Peitsamo on valinnut itselleen tärkeitä biisejä tai omasta mielestään parhaita kappaleita koskaan, tiettyjen ennalta annettujen kriteerien mukaan. Tämän hän kuulemma lähettäisi ulkoavaruuteen edustamaan ihmiskuntaa.
Dag Vag: Glappkontakt (1979)
Yksi omaperäisimmistä ruotsalaisbändeistä tämä Dag Vag. Omaperäisyys on tässä nimenomaan sanoituksessa. Kappale oli esittäjää myöten tunnistamaton, mutta identiteetti selvisi googlaamalla netissä pätkää sanoitusta.
Jon & Vangelis: I Hear You Now (1979)
Yes-vokalistin ja kreikkalaisen proge-kosketinsoittajan kollaboraatio. Yllättävää kyllä, tämä on se kappale, joka yllytti minua keräämään Supertrampin levyjä, kun erehdyin luulemaan Jon Andersonin ääntä Roger Hodgsonin ääneksi, ja halusin tietää täysin tunnistamatta jääneen biisin nimen. No eihän sitä tietenkään löytynyt, kun etsin väärästä osastosta. Oikea vastaus tuli, kun kuuntelin Ed Starinkin Synthesizer Greatest Vol. 2 -levyä, ja siinä oli versio I Hear You Now'sta.
UB40: Tyler (1980)
Tämäkin kappale oli kokonaan tunnistamaton, mutta joillakin kommervenkeillä onnistuin saamaan selville esittäjän. Tikkurilan kirjastosta löytyi vielä Signing Off -LP:kin.
Tyler kertoo tositapauksesta Louisianassa 1975, jolloin 17-vuotias musta Gary Tyler passitettiin syyttömänä vankilaan muka 13-vuotiaan valkoisen pojan murhasta. Tyler joutui istumaan vankilassa 41 vuotta ennen kuin hänet viimein vapautettiin.
Gabor Szabo: Stormy (1979)
Tämän kevyen jazz-instrumentaalin tunnistamiseksi oli pakko pyytää ulkopuolista apua. Joku sitten kertoi vastauksen. Mietin vielä, olisinko pystynyt omin päin tunnistamaan sävelmän, jos olisin kuullut jonkin toisen version Stormysta - vaikka Spooky-hitistä muistetun Classics IV -yhtyeen alkuperäisen. Kun tulee aina kaikenlaista vanhaa kamaa kuunneltua.
Unkarilaisen Szabon Belsta River -albumilla, jolta tämä on peräisin, soitti bassoa itse Pekka Pohjola, ja äänitykset tehtiin Ruotsissa!
Focus: Hocus Pocus (1973)
Hurjinta kamaa mille lapsena altistuin. Minusta tämä oli aivan ällistyttävä, mutta hauska kappale. Vieläkin se jaksaa ällistyttää. Uudemman kerran hätkähdin, kun kuuntelin At the Rainbow -liveä ja Thijs van Leer hoiti kesken tämän biisin bändin jäsenten esittelyt edelleen falsetissa laulaen.
Magnus Uggla: Vi möttes bara för en kväll (1979)
Minulle on muodostunut Ugglasta kuva miehenä, jolla on räväköitä mielipiteitä, ja joka myös sanoo suoraan mitä ajattelee, välittämättä siitä kuinka paljon ihmisiä hän ärsyttää siinä samalla. 2009 hän halusi vetää kaiken musiikkinsa pois suoratoistopalvelu Spotifysta, koska "ensimmäisen puolen vuoden aikana olin ansainnut yhtä paljon kuin keskinkertainen katumuusikko tienaa päivässä". Oli vielä ottanut useita kertoja asian puheeksi Ruotsin Sony Musicin toimitusjohtajan Hasse Breitholtzin kanssa, joka kuitenkin oli puhunut Ugglan ympäri. Sitten miehelle valkeni, että Sony omisti kuusi prosenttia Spotifysta, ja oli ostanut osuutensa vaivaisella 30 000 kruunulla, vaikka Sonyn arvo markkinoilla on kaksi miljardia. Miten tämä oli mahdollista? Koska Sony oli hänen käsityksensä mukaan myynyt toimeenpanijansa alennushintaan ja viskannut kaiken musiikkinsa pois, Ugglan levyt mukaanlukien. "Mieluummin joudun Pirate Bayn pahoinpitelemäksi kuin annan Hasse Breitholtzin ja Sony Musicin panna minua perseeseen", Uggla kirjoitti vielä blogissaan.
John Lennon: #9 Dream (1974)
Mystinen ja kiehtova poiminta Walls and Bridgesiltä. Kappale putkahti Lennonin mieleen unessa ja herättyään hän kirjoitti sen hetken inspiraatiosta, lataamatta siihen minkäänlaista merkitystä. Capitol Recordsin Al Coury kavahti kappaleessa esiintyvää nonsense-lausahdusta, koska yksi sana kuulosti hänen mielestään tuhmalta, pussylta. Kun Courylle ehdotettiin, että sanan ääntämistapaa muutettaisiin, hän antoi suostumuksensa levyttämiselle.
Patrick Hernandez: Born to Be Alive (1979)
Ranskalainen diskohile Hernandez oli niin viimeisen päälle yhden hitin ihme, mutta aika sinnikkäästi hän näyttää pitäneen yllä jonkinlaista levytysuraa vielä 90-luvullakin.
The Temptations: Mystic Woman (Love Me Over) (1978)
Kuuntelin joskus 1983 tai 1984 kotona olohuoneessa jotain c-kasettia, joka alkoi tällä kappaleella, muttei mitään mielikuvaa, mikä kasetti se oli ja kenen nauhoittama.
Michael Jackson: Off the Wall (1979)
Barbra Streisand & Barry Gibb: Guilty (1980)
Bee Geesin Gibbin veljekset kynäilivät ihan kivan hitin Streisandin samannimiselle albumille. Oikeastaan voisi puhua Streisandin ja Gibbien yhteisestä LP:stä, sillä Barry on kannessa Barbran syleiltävänä, ja hän teki veljiensä kanssa suunnilleen kaikki kappaleet.
The Motors: Love and Loneliness (1980)
Elvis Costello: Accidents Will Happen (1979)
Jännästi, hiukan dramaattisesti päättyvä johtosinkku omalta suosikkialbumiltani Elviksen tuotannossa. Animoitu musiikkivideo on huikaisevan hieno, ja se onkin niittänyt kosolti kiitosta.
Cliff Richard: Dreamin' (1980)
The Temptations: Power (1980)
Edes yhden kappaleen ajaksi sai The Temptations aikaiseksi jotain mahtavaa Jeffrey Bowenin luota lähtemisen jälkeen.
Suzi Quatro: She's in Love With You (1979)
Suzin viimeinen isompi brittihitti, tämä ylsi sijalle 11.
Commodores: Three Times a Lady (1978)
Lionel Richie sai inspiraation tähän hittiballadiin vanhempiensa 37-vuotishääpäivänä, jolloin isänsä ylisti vaimoaan loistavaksi leidiksi, äidiksi ja ystäväksi. Richie kirjoitti kappaleen valssiksi jonka hän omisti vaimolleen Brendalle, ajatellen että jos vaikka Frank Sinatra joskus laulaisi sen. Kappale päätyi Commodoresien Natural High -LP:lle tuottaja James Carmichaelin pyynnöstä.
The Moody Blues: Driftwood (1978)
Octave-albumilla Moodiesit eivät olleet enää kovin mielenkiintoinen ryhmä musiikillisesti, mutta levyn a-puoli on vahvaa työtä lajissaan ja huipentuu tähän taivaallisen kauniiseen Haywardin sävellykseen.
Art Garfunkel: Since I Don't Have You (1979)
Fate For Breakfast -albumin yksi suosikkiraita. Alunperin The Skyliners -nimisen doo wop -ryhmän hitti vuodelta 1958. Viisi vuotta myöhemmin myös The Four Seasons versioi sitä menestyksekkäästi. Levyetiketteihin tuli tungosta, sillä laululla oli peräti seitsemän kirjoittajaa. Ylimääräisenä kikkana Garfunkelin Fate For Breakfast -LP julkaistiin kuudella erilaisella kansikuvalla, mutta vaikka levy menestyi Englannissa ja muuallakin Euroopassa, USA:ssa se oli floppi.
Elton John: Sorry Seems to Be the Hardest Word (1976)
Voin samastua tuohon, en edes tiedä miksi minun on usein vaikea lausua tuota sanaa. Ehkä siksi, että olen nuoruudessani mokannut niin älyttömän monta kertaa, että minulle on kehittynyt melkein pakkomielle yrittää olla mokaamatta. Ja kun näin kaikesta huolimatta tapahtuu, häpeän sitä liikaa ja yritän vain olla niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Edwin Starr: Contact (1979)
Starrin diskografiasta on hankala saada otetta. Hirmuisesti albumeilla julkaisemattomia singleraitoja, joitakin tosi vaikeasti löydettäviä LP:itä. Contact oli piristysruiske muuten vaisulla Clean-LP:llä, tiukkaa diskoa ja seitsenminuuttisena maksiversiona suositeltava.
The Moody Blues: Gypsy (1969)
Avaruusaiheiselta teemalevyltä To Our Children's Children's Children löytyvä mahtipontinen teos. Gypsyä ei koskaan julkaistu singlenä, mutta fanisuosikki siitä tuli, ja jotkut radioasematkin soittivat sitä mielellään.
Deep Purple: Burn (1974)
Deep Purplen kolmannen kokoonpanon ensimmäinen kappale, laulajana David Coverdale. Bändi aloitti keikkansa tällä kahden vuoden ajan. Sittemmin Ian Gillan vaihtui vokalistiksi, ja koska Gillan kieltäytyi laulamasta Coverdale-aikakauden biisejä, Burnia ei enää sen jälkeen kuultu konserteissa. Burn - albumi siis - on minulle yksi Deep Purple -suosikeista, yksi levy joka bändin tuotannosta eksyy erityisen usein soittimeeni. Johtuu osin nimikappaleesta, joka on minulle se toinen suosikkibiisi bändiltä Smoke on the Waterin ohella.
Blondie: Heart of Glass (1978)
Blondien iso diskohitti, jota edelleen kuulee radiossa pitkälti yli väsytyspisteen, syntyi hirveän vaikeasti. Se oli ensimmäisiä bändin kirjoittamia lauluja, mutta mikään sovitus ei tuntunut saavan sitä toimimaan, vaikka monia eri genrejä kokeiltiin. Tuottaja Mike Chapman piti laulusta kun bändi soitti sitä hänelle, ja hänen avustuksellaan Heart of Glass alkoi saada muotonsa. Epäselväksi on jäänyt, kenen idea oli tehdä se diskosovituksena.
Donna Summer: Hot Stuff (1979)
Nick Lowe: Marie Provost (1977)
Niinpäs vaan olen kertonut tämänkin laulun tarinan.
John Miles: Music (1976)
Pakko linkittää RateYourMusicissa olevaan mojojeffin arvosteluun Milesin Rebel-albumista - se nimittäin toistaa niin hyvin sen mitä itsekin ajattelen.
Rebelillä kappaleet Music, Everybody Wants Some More ja Highfly ovat tosiaankin ne huippuhetket minunkin mielestäni. Milesin muu tuotanto ei hurraa-huutoja aiheuttanut kohdallani. Stranger in the City oli tylsä, Zaragon kovasti yritteliästä progea mutta ei tarpeeksi pelastamaan miehen uraa. John Miles Bandin vuoden 1985 albumi Transition oli kamalaa heliumhuutoa kylmän kasarituotannon päällä, ja koettelemus minulle.
Tom Robinson Band: I Shall Be Released (1978)
2-4-6-8 Motorway -ensisinglen kääntöpuolella upea versio Dylanin kirjoittamasta The Band -klassikosta. Pidän enemmän kuin alkuperäisestä.
Singlen takakannessa 1937 syntynyt George Ince, joka on Englannin ehkä tunnetuin vanki. Tuosta linkistä pääsee lukemaan hänen mutkikkaan tarinansa. Robinson muutti osan kappaleen sanoista sopimaan yhteen Incen tapauksen kanssa.
Creedence Clearwater Revival: Have You Ever Seen the Rain (1971)
CCR:llä oli ollut paljonkin uutta tarjottavaa joka levyllään aina Cosmo's Factoryyn asti. Pendulumilla jämähdettiin kuitenkin paikoilleen, ja ainoana uutena juttuna oli John Fogertyn urkujensoitto. Hienosti urut hiipivät pikkuhiljaa esiin tällä kappaleella. Laulu kertoo siitä mitä Fogerty ajatteli omasta bändistään, joka oli saavuttanut kaiken mutta joka oli silti onneton ja keskinäisten skismojen vaivaama.
Kate Bush: James With the Cold Gun (1978)
Niin upea kuin Wuthering Heights -hitti minustakin on, korvamatona se on minulle liikaa. Ja se tarttuu kuin liima eikä lähde pois. Siksi en halua kuunnella sitä. Paljon mieluummin jätän tämän Jamesin päähäni. Surusävyinen instrumentaalinen loppuosa on erityisen kaunis.
The Byrds: Change Is Now (1968)
The Notorious Byrd Brothers. Byrdsien yksi paras mutta myös pahasti ristiriitainen levy - se, joka sai bändin osittain hajoamaan riitoihinsa. David Crosby potkittiin pois albumin äänitysten jälkeen, eikä hän ole mukana levyn kannessa. Arveltiin, että hevonen joka kannessa näkyy olisi tarkoitettu ilmentämään Crosbya, mutta sekä Roger McGuinn että Chris Hillman kiistivät moisen teorian. Jompikumpi taisi vitsailla, että jos hevonen tosiaan olisi tarkoitettu Crosbyksi, se seisoisi perse kameraan päin.
Steely Dan: My Old School (1973)
Steely Dan oli loistoyhtye, mutta minulla on vähän ongelmia kaiken sen perfektionismin kanssa joka Fagenia ja Beckeria vaivasi. Huomaan vähän tympääntyväni kuunnellessani Steely Danin levyjä. On liian virheetöntä ja viimeisen päälle hiottua.
Dingo: Hollywood (1978)
Hollantilainen lauluntekijäpari Janschen en Janschens, eli oikeilta nimiltä Hans van Hemert ja Piet Souer, oli maansa johtava diskotehdas vuosina 1977-1981. Tämä Dingo oli ties millaisesta porukasta koostettu hämärä bändi, joka onnistui pykäämään kokonaiset kaksi singleä. Hollywood oli ensimmäinen. Möreä hiukan sössöttävä miesääni hoitaa "päävokaalit" ja puhtoisemmin laulava porukka taustat. Säpinää ja tautista tarttuvuutta riittää. Onpahan tulos omaperäinen, piti siitä tai ei.
ABBA: Kisses of Fire (1979)
Chris Norman & Suzi Quatro: Stumblin' In (1978)
Ainoa tapa, jolloin Suzin onnistui päästä jenkkien Top 40:een, oli levyttää pehmopoppia Smokien vokalistin kanssa.
Rita Coolidge: Higher and Higher (1977)
Ritalla oli tuollainen laiska laulutyyli jonka uskoisin tunnistavani missä vain. Hänhän lauloi myöhemmin Bond-leffa Octopussyn tunnarin "All Time High". Ritan 1978 levyttämä versio The Sweet Inspirations -nimisen naissoulryhmän 10 vuotta aiemmasta melkein nimikkokappaleesta on myös minulle tuttu.
Earth, Wind & Fire: Fantasy (1978)
Tätä All'n'All -albumille päätynyttä diskohittiä tehtiin kolme kuukautta, ja se valmistui vasta kun Maurice White oli nähnyt Kolmannen asteen yhteyden ja saanut ko. leffasta inspiraatiota.
Michael Jackson: Off the Wall (1979)
Barbra Streisand & Barry Gibb: Guilty (1980)
Bee Geesin Gibbin veljekset kynäilivät ihan kivan hitin Streisandin samannimiselle albumille. Oikeastaan voisi puhua Streisandin ja Gibbien yhteisestä LP:stä, sillä Barry on kannessa Barbran syleiltävänä, ja hän teki veljiensä kanssa suunnilleen kaikki kappaleet.
The Motors: Love and Loneliness (1980)
Elvis Costello: Accidents Will Happen (1979)
Jännästi, hiukan dramaattisesti päättyvä johtosinkku omalta suosikkialbumiltani Elviksen tuotannossa. Animoitu musiikkivideo on huikaisevan hieno, ja se onkin niittänyt kosolti kiitosta.
Cliff Richard: Dreamin' (1980)
The Temptations: Power (1980)
Edes yhden kappaleen ajaksi sai The Temptations aikaiseksi jotain mahtavaa Jeffrey Bowenin luota lähtemisen jälkeen.
Suzi Quatro: She's in Love With You (1979)
Suzin viimeinen isompi brittihitti, tämä ylsi sijalle 11.
Commodores: Three Times a Lady (1978)
Lionel Richie sai inspiraation tähän hittiballadiin vanhempiensa 37-vuotishääpäivänä, jolloin isänsä ylisti vaimoaan loistavaksi leidiksi, äidiksi ja ystäväksi. Richie kirjoitti kappaleen valssiksi jonka hän omisti vaimolleen Brendalle, ajatellen että jos vaikka Frank Sinatra joskus laulaisi sen. Kappale päätyi Commodoresien Natural High -LP:lle tuottaja James Carmichaelin pyynnöstä.
The Moody Blues: Driftwood (1978)
Octave-albumilla Moodiesit eivät olleet enää kovin mielenkiintoinen ryhmä musiikillisesti, mutta levyn a-puoli on vahvaa työtä lajissaan ja huipentuu tähän taivaallisen kauniiseen Haywardin sävellykseen.
Art Garfunkel: Since I Don't Have You (1979)
Fate For Breakfast -albumin yksi suosikkiraita. Alunperin The Skyliners -nimisen doo wop -ryhmän hitti vuodelta 1958. Viisi vuotta myöhemmin myös The Four Seasons versioi sitä menestyksekkäästi. Levyetiketteihin tuli tungosta, sillä laululla oli peräti seitsemän kirjoittajaa. Ylimääräisenä kikkana Garfunkelin Fate For Breakfast -LP julkaistiin kuudella erilaisella kansikuvalla, mutta vaikka levy menestyi Englannissa ja muuallakin Euroopassa, USA:ssa se oli floppi.
Elton John: Sorry Seems to Be the Hardest Word (1976)
Voin samastua tuohon, en edes tiedä miksi minun on usein vaikea lausua tuota sanaa. Ehkä siksi, että olen nuoruudessani mokannut niin älyttömän monta kertaa, että minulle on kehittynyt melkein pakkomielle yrittää olla mokaamatta. Ja kun näin kaikesta huolimatta tapahtuu, häpeän sitä liikaa ja yritän vain olla niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Edwin Starr: Contact (1979)
Starrin diskografiasta on hankala saada otetta. Hirmuisesti albumeilla julkaisemattomia singleraitoja, joitakin tosi vaikeasti löydettäviä LP:itä. Contact oli piristysruiske muuten vaisulla Clean-LP:llä, tiukkaa diskoa ja seitsenminuuttisena maksiversiona suositeltava.
The Moody Blues: Gypsy (1969)
Avaruusaiheiselta teemalevyltä To Our Children's Children's Children löytyvä mahtipontinen teos. Gypsyä ei koskaan julkaistu singlenä, mutta fanisuosikki siitä tuli, ja jotkut radioasematkin soittivat sitä mielellään.
Deep Purple: Burn (1974)
Deep Purplen kolmannen kokoonpanon ensimmäinen kappale, laulajana David Coverdale. Bändi aloitti keikkansa tällä kahden vuoden ajan. Sittemmin Ian Gillan vaihtui vokalistiksi, ja koska Gillan kieltäytyi laulamasta Coverdale-aikakauden biisejä, Burnia ei enää sen jälkeen kuultu konserteissa. Burn - albumi siis - on minulle yksi Deep Purple -suosikeista, yksi levy joka bändin tuotannosta eksyy erityisen usein soittimeeni. Johtuu osin nimikappaleesta, joka on minulle se toinen suosikkibiisi bändiltä Smoke on the Waterin ohella.
Blondie: Heart of Glass (1978)
Blondien iso diskohitti, jota edelleen kuulee radiossa pitkälti yli väsytyspisteen, syntyi hirveän vaikeasti. Se oli ensimmäisiä bändin kirjoittamia lauluja, mutta mikään sovitus ei tuntunut saavan sitä toimimaan, vaikka monia eri genrejä kokeiltiin. Tuottaja Mike Chapman piti laulusta kun bändi soitti sitä hänelle, ja hänen avustuksellaan Heart of Glass alkoi saada muotonsa. Epäselväksi on jäänyt, kenen idea oli tehdä se diskosovituksena.
Donna Summer: Hot Stuff (1979)
Nick Lowe: Marie Provost (1977)
Niinpäs vaan olen kertonut tämänkin laulun tarinan.
John Miles: Music (1976)
Pakko linkittää RateYourMusicissa olevaan mojojeffin arvosteluun Milesin Rebel-albumista - se nimittäin toistaa niin hyvin sen mitä itsekin ajattelen.
Rebelillä kappaleet Music, Everybody Wants Some More ja Highfly ovat tosiaankin ne huippuhetket minunkin mielestäni. Milesin muu tuotanto ei hurraa-huutoja aiheuttanut kohdallani. Stranger in the City oli tylsä, Zaragon kovasti yritteliästä progea mutta ei tarpeeksi pelastamaan miehen uraa. John Miles Bandin vuoden 1985 albumi Transition oli kamalaa heliumhuutoa kylmän kasarituotannon päällä, ja koettelemus minulle.
Tom Robinson Band: I Shall Be Released (1978)
2-4-6-8 Motorway -ensisinglen kääntöpuolella upea versio Dylanin kirjoittamasta The Band -klassikosta. Pidän enemmän kuin alkuperäisestä.
Singlen takakannessa 1937 syntynyt George Ince, joka on Englannin ehkä tunnetuin vanki. Tuosta linkistä pääsee lukemaan hänen mutkikkaan tarinansa. Robinson muutti osan kappaleen sanoista sopimaan yhteen Incen tapauksen kanssa.
Creedence Clearwater Revival: Have You Ever Seen the Rain (1971)
CCR:llä oli ollut paljonkin uutta tarjottavaa joka levyllään aina Cosmo's Factoryyn asti. Pendulumilla jämähdettiin kuitenkin paikoilleen, ja ainoana uutena juttuna oli John Fogertyn urkujensoitto. Hienosti urut hiipivät pikkuhiljaa esiin tällä kappaleella. Laulu kertoo siitä mitä Fogerty ajatteli omasta bändistään, joka oli saavuttanut kaiken mutta joka oli silti onneton ja keskinäisten skismojen vaivaama.
Kate Bush: James With the Cold Gun (1978)
Niin upea kuin Wuthering Heights -hitti minustakin on, korvamatona se on minulle liikaa. Ja se tarttuu kuin liima eikä lähde pois. Siksi en halua kuunnella sitä. Paljon mieluummin jätän tämän Jamesin päähäni. Surusävyinen instrumentaalinen loppuosa on erityisen kaunis.
The Byrds: Change Is Now (1968)
The Notorious Byrd Brothers. Byrdsien yksi paras mutta myös pahasti ristiriitainen levy - se, joka sai bändin osittain hajoamaan riitoihinsa. David Crosby potkittiin pois albumin äänitysten jälkeen, eikä hän ole mukana levyn kannessa. Arveltiin, että hevonen joka kannessa näkyy olisi tarkoitettu ilmentämään Crosbya, mutta sekä Roger McGuinn että Chris Hillman kiistivät moisen teorian. Jompikumpi taisi vitsailla, että jos hevonen tosiaan olisi tarkoitettu Crosbyksi, se seisoisi perse kameraan päin.
Steely Dan: My Old School (1973)
Steely Dan oli loistoyhtye, mutta minulla on vähän ongelmia kaiken sen perfektionismin kanssa joka Fagenia ja Beckeria vaivasi. Huomaan vähän tympääntyväni kuunnellessani Steely Danin levyjä. On liian virheetöntä ja viimeisen päälle hiottua.
Dingo: Hollywood (1978)
Hollantilainen lauluntekijäpari Janschen en Janschens, eli oikeilta nimiltä Hans van Hemert ja Piet Souer, oli maansa johtava diskotehdas vuosina 1977-1981. Tämä Dingo oli ties millaisesta porukasta koostettu hämärä bändi, joka onnistui pykäämään kokonaiset kaksi singleä. Hollywood oli ensimmäinen. Möreä hiukan sössöttävä miesääni hoitaa "päävokaalit" ja puhtoisemmin laulava porukka taustat. Säpinää ja tautista tarttuvuutta riittää. Onpahan tulos omaperäinen, piti siitä tai ei.
ABBA: Kisses of Fire (1979)
Chris Norman & Suzi Quatro: Stumblin' In (1978)
Ainoa tapa, jolloin Suzin onnistui päästä jenkkien Top 40:een, oli levyttää pehmopoppia Smokien vokalistin kanssa.
Rita Coolidge: Higher and Higher (1977)
Ritalla oli tuollainen laiska laulutyyli jonka uskoisin tunnistavani missä vain. Hänhän lauloi myöhemmin Bond-leffa Octopussyn tunnarin "All Time High". Ritan 1978 levyttämä versio The Sweet Inspirations -nimisen naissoulryhmän 10 vuotta aiemmasta melkein nimikkokappaleesta on myös minulle tuttu.
Earth, Wind & Fire: Fantasy (1978)
Tätä All'n'All -albumille päätynyttä diskohittiä tehtiin kolme kuukautta, ja se valmistui vasta kun Maurice White oli nähnyt Kolmannen asteen yhteyden ja saanut ko. leffasta inspiraatiota.
Kommentit
Lähetä kommentti