Lapsuuteni soundtrack, osa 2 / 6
Adam and The Ants: Prince Charming (1981)
Juho Juntunen Suosikin LP-arvostelijana: "Adam Antissa on omat epäilyttävät piirteensä. Tämä muurahaiskuningas haastaa oikeuteen ihmisiä, jotka maalaavat kasvoihinsa samanlaisen viivan kuin hän. Hän rekisteröi itsensä korvista takapuoleen ja saa rahaa sormia napsauttamalla. Sitten hän antaa kenkää muille muurahaispojille ja alkaa sooloilla kovalla tohinalla".
Prince Charming -hitin aikoihin Adamilla oli vielä bändi koossa. Sai hän kolme hyvää biisiä aikaiseksi ja tämä on yksi niistä, mutta muuten en kummemmin välitä.
Daryl Hall & John Oates: Private Eyes (1981)
Hall & Oates sai ihmisten keskuudessa kyseenalaista mainetta duona, jossa yksi mies teki hirveästi töitä (Daryl Hall) ja toinen ei paljoakaan (John Oates). Oatesilla näyttää kuitenkin olevan useita soololevyjä takanaan, mahtavatko olla mistään kotoisin? Jostain englanninkielisestä musiikkilehdestä luin joskus takavuosina Hallin 1986 julkaistun soolokiekon Three Hearts in the Happy Ending Machine arvostelun, jossa kriitikko moitiskeli miestä kaiken överiksi vetämisestä: "And now the answer to the oft-asked question of what John Oates does: he keeps his partner's excesses in check". Tiedä tuosta...
Electric Light Orchestra: The Way Life's Meant to Be (1981)
Albumilta Time, joka ilmeisesti on tulevaisuutta käsittelevä teemalevy. Albumi on kuitenkin, kuten aiemmin olen moittinut, sen verran överiksi vedetty, etten ole jaksanut kaivaa esille sitä punaista lankaa. Tuskin edes kuunnellut sitä sen jälkeen kun lainasin sen kirjastosta joskus muinoin. The Way Life's Meant to Be toimii minulla hyvin yksittäin kuultuna. Melodia on hyvä, ja sanoitus kuvaa vieraantumista vakuuttavasti.
Blondie: The Tide Is High (1980)
Diskokokeilun jälkeen reggae-kokeilu Blondielta. Alunperin The Paragons -yhtyeen rocksteadyä vuodelta 1967.
Quincy Jones: Ai no corrida (1981)
Tämänhän muistavat kaikki diskofanit, mutta kuinka moni tietää, että se ei ole alkuperäinen? 1980 sen levytti britti Chas Jankel, joka tunnetaan Ian Duryn aisaparina. Jankel kirjoitti kappaleen yhdessä Kenny Youngin kanssa, joka oli vanhan Under the Boardwalk -hitin yksi kynäilijä. Jankelin originaaliversiokin on hyvä, mutta tässä coverissa jotenkin kuuluu Jonesin rautainen ammattitaito. Se vain kuulostaa juuri sen ratkaisevan piirun verran paremmalta, hiotummalta.
UB40: One in Ten (1981)
Kakkosalbumin Present Arms hitti, hyvä vielä tämäkin kuten koko albumi. Alamäki oli kuitenkin alkanut, ja UB40:sta tuli pian vesitettyä hittireggaeta suoltava bändi.
Kollaa Kestää: Jäähyväiset aseille (1979)
Tämäkin tuli lapsena tutuksi, ja muistinhan minä kappaleen vielä 90-luvun alussa ja himoitsin sitä nauhalle. Lainasin siis LP:n Leppävaaran kirjastosta. Säikyin sitä, miten huonosti se oli soitettu, mutta äänitin kasetille talteen silti.
David Bowie: Life on Mars? (1971)
Hunky Dory on juuri yksi niistä neljästä Bowien levystä, jotka olen omaan kokoelmaani kelpuuttanut. Eivät Hectorin ja Johnnyn suomenkieliset coverit tämän mestarillisen version rinnalle pääse. Bowie oli vuosia aiemmin kirjoittanut julkaisematta jääneen laulun, joka mukaili Claude François'n ja Jacques Revaux'n sävelmää Comme d'habitude. Frank Sinatra teki sittemmin kuuluisan My Way -tulkintansa tuosta ranskalaissävellyksestä. Bowie on kertonut kirjoittaneensa surrealistisen Life on Marsin parodiana Sinatran versiosta.
Neil Young: Four Strong Winds (1978)
Toinen siivu Youngia. Tämän kirjoitti toinen kanadalainen laulaja-lauluntekijä Ian Tyson, joka muodosti 60-luvun alkupuolella folk-duon erään Sylvia Frickerin kanssa. Ian & Sylvia levyttivät Four Strong Windsin vuonna 1963, vuotta ennen kuin menivät naimisiin. Youngin versiossa taas on naisäänenä Nicolette Larson, josta lisää myöhemmin.
Bee Gees: Love You Inside Out (1979)
Lisää tavaraa Spirits Having Flown -albumilta. Tästä pidän vielä vähemmän kuin Tragedysta, kun on vielä pahempaa kastraattikiekumista.
Factory: Efter plugget (1978)
Koulu on päättynyt, ja nyt pitäisi miettiä, mitä sitä rupeaisi elämällä tekemään. Ei mitään ajatusta eikä ideaa, muuta kuin että syksy lähestyy pelottavaa vauhtia ja pala tuntuu kurkussa. Olisi vain pakko hypätä mukaan oravanpyörään kuten kaikki muutkin. Mutta kyllä kaikki järjestyy, kun vain ottaa päivän kerrallaan. Tällaisista tunnoista kertoi ruotsalaisbändi Factory isossa hitissään. Menevää hiukan diskoon vivahtavaa rokkia. Pidän tästä aivan hulluna, ja lapsena teki kovasti mieli kuulla lisää samaa bändiä. Sovitus on niin syntetisaattorivetoinen, että joutuu odottamaan yli kolme minuuttia, ennen kuin vihdoin päästään kitarasooloon - ja sekin yksi skittatuokio on ohi liian nopeasti. Muuta moitittavaa ei ole.
Exile: How Could This Go Wrong? (1979)
Epe "Pertti Ström" Heleniuksen levyarvostelupalsta Soundin numerossa 8/79 on metka. Epe arvosteli ensin Swell Maps -yhtyeen singlen "Dresden Style" sanoilla: "Näillä uusilla bändeillä on niin kummat käsitykset soundeista, että luulen aina kun levy alkaa neulan vaurioituneen. Koskahan nämä bändit oppivat, että pitäisi olla muutakin tarjota kuin autotallisoundit. Tämä on antimusiikkia. Napoleon XIV kohtaa Sleepy Sleepersin!"
Heti perään Exilen sinkku "How Could This Go Wrong", jonka arvostelu kuului: "Näillä uusilla bändeillä on kumma käsitys musiikista. Koskahan nämä bändit tajuavat, että pitäisi olla muutakin tarjottavaa kuin kalliin studion tekniikalla aikaansaadut hyvät soundit. Eliittimusaa yökerhoihin".
Asiat paikoilleen. No, ei Exile ihan uusi bändi ollut, sillä he tekivät jo 1973 obskyyrin LP:n, jota en ole onnistunut kuulemaan paria kappaletta lukuunottamatta. 1976 syntyi Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin kynästä Exilelle iso hitti Kiss You All Over. Diskovaiheen jälkeen linja vaihtui sitten kantriin. 80-luvun kantrilevyjäkin oli pirun vaikea onnistua kuulemaan, mutta YouTube on auttanut jossain määrin.
Joe Jackson: Is She Really Going Out With Him? (1978)
Jacksonin ensisinkku ja läpimurtohitti. Rautaa vieläkin kaikkien vuosien jälkeen. Tyylikkäästi coolia kamaa.
Dave Edmunds: Girls Talk (1979)
Edmundsiin voi luottaa. Omia kappaleita ei ole paljon syntynyt, mutta onneksi toiset auttavat. Girls Talk tuli Elvis Costellolta, ja Edmunds sai siitä ison hitin: neljäs sija brittilistalla. Costello teki oman versionsa 1980 albumiaan Get Happy varten, mutta se jäikin pelkäksi singlen b-puoleksi.
Eric Clapton: Cocaine (1977)
J.J. Cale kirjoitti tämän huumeiden vastaisen laulun 1976 albumilleen Troubadour, mutta hän ei ilmeisesti halunnut tyrkyttää ihmisille huumeiden vastaista sanomaa. Hän arveli, että hienovaraisuus purisi paremmin. Cocaine on hyvin hienovaraisella tavalla huumeita vastaan - viestiä on vaikea havaita ellei sanoja pysähdy miettimään. Claptonin mieli laulua kohtaan on vuosien varrella muuttunut hieman - keikoilla hän ei ole sitä välttämättä aina halunnut esittää, mutta kun on, hän on usein sujauttanut mukaan sanat "that dirty cocaine" korostaakseen sanomaa paremmin.
Showaddywaddy: Why Do Lovers Break Each Other's Hearts? (1980)
Showaddywaddy, Sha Na Na, The Darts, Rocky Sharpe & The Razors... 70-luvulla nähtiin jonkinlaisen 50-luvulle kurkottelevan doo wop- henkisen musiikin jälleensyntyminen. Välitän tällaisesta vielä vähemmän kuin rockabillysta, jonka uusi menestys ehkä innoittikin joitakin porukoita kokeilemaan, menisikö tällainenkin kama uudestaan läpi siinä vanavedessä.
The Oak Ridge Boys: Trying to Love Two Women (1980)
Peruskantriakin tuli kuultua lapsena ihan kivasti välillä, mutta en minä muista niitä kaikkia Johnny Paycheckejä, Ronnie Milsapeja ym. mitä minulle syötettiin. En välittänyt silloin, en välitä nytkään.
The Inmates: The Walk (1979)
Esittäjä jäi tuntemattomaksi. Kun yritin sen selvittää, sain tietää Jimmy McCracklinin esittäneen tätä kappaletta 60-luvun alkupuolella kauan ennen kuin selvisi, että siitä minulle tutusta versiosta vastasikin brittipumppu The Inmates. Minä jo ajattelinkin, että ei 50-60-luvulla näin hyvin ja stereoisesti soivaa musiikkia tehty.
The Motors: That's What John Said (1980)
Lisää hyvää Motorsia viimeiseltä albumilta Tenement Steps. Olin aika kuralla tähän bändiin ja janosin heidän levyjään. Ei tullut pettymystä, kun niitä vihdoin löytyi. Originaalisinglen kansi on mainion vitsikäs:
New Musik: Living By Numbers (1979)
Aiempi kirjoitukseni bändistä.
Factory: Är det konstigt att man är rädd? (1980)
Soundi-lehden singlearvostelussa moitiskeltiin Pave Maijasen Mistakesin Pidä huolta -hitissä esiintyvää "vanhukset ei kuulu vanhainkotiin" -viestiä niin, että olen vähän empinyt, pitäisikö minun allekirjoittaa ruotsalaisbändi Factoryn vihaista protestia. Mutta tässä kappaleessa laajennetaan näkökulmaa vanhainkoteja pidemmälle ja löydetään muitakin epäkohtia vanhusten osakseen saamassa kohtelussa ja arvostuksessa - tai sen puutteessa.
Knack: Mr. Handleman (1980)
Aika vaisu sinkkuyritelmä The Knackin kakkosalbumilta ...But the Little Girls Understand (kuunteliko Korroosio tätä bändiä?).
Michael Jackson: She's Out of My Life (1979)
Liikuttava itkuballadi Michaelilta. Hänen äänensä murtuu hienosti tuossa viimeisessä nuotissa.
Not the 9 O'Clock News: Oh! Bosanquet (1979)
Oli hankalaa selvittää tämän kappaleen nimi. Esittäjä oli tiedossa, ja lopulta sain tietää että tämmöinen brittiläinen sketsisarjakin (Suomessa nimellä Ei yhdeksän uutiset) on ollut olemassa, mutta vaadittiin Discogsin apua, ennen kuin löytyi tieto soundtrack-levystäkin. Sitten oli vielä haettava apua YouTubesta, josta löytyi tämä laulu ko. tv-sarjasta napattuna. Tulihan se bingo vihdoin viimein. Kaiken sen vaivan jälkeen joudun surukseni ilmoittamaan, että inhoan tätä kappaletta. Hauskaksi se on tarkoitettu - se kertoo tosielämän uutisankkurista Reginald Bosanquet'sta, jota hänen naispuolinen ankkuriparinsa jää kaipaamaan, kun mies lähtee muualle hommiin - mutta silti se koettelee sietokykyäni.
The Shadows: Heart of Glass (1979)
The Shadowsilta tuli pelkkää roskaa 70-luvun puolenvälin jälkeen, ja aika tyhjänpäiväisiä he olivat ko. vuosikymmenen alkupuolellakin. Ei jaksa kiinnostaa tämmöinen instrumentaali versiokaan Blondien diskohitistä.
Kenny Rogers: Lady (1980)
Äidillä oli nauhoitettuna kasetillinen Kenny Rogersin musiikkia, ja kyllä minulle tuli muutama hänen laulunsa tutuksi: Lucille, The Gambler, Coward of the County, Ruby (Don't Take Your Love to Town)... Mutta ei hän minua kosketa millään lailla. Vain tästä Ladysta välitän jonkin verran, onhan se nätti.
Chicago: If You Leave Me Now (1976)
Balladihitti, poimittu suklaa- / suklaakäärekantiselta kymppilevyltä, ainoalta Chicago-levyltä, joka meillä oli levyhyllyssä. Siinähän tuokin menettelee. Kirjastosta olen lainannut joitakin bändin levyjä, ja netistä kuunnellut loput. Joskus Saturday in the Parkia kuunnellessani olen miettinyt, pitäisikö jotain Chicagoa hankkia ihan hyllyynkin, kun paikoin kuulostaa ihan komealta. Sitten olen tullut järkiini. Ei niitä varhaisia tuplalevyjä jaksa uurastaa läpi, eikä myöhemmissä yksöislevyissä taas ole paljoa kuuntelemista.
Peter Tosh: (You Gotta Walk) Don't Look Back (1978)
Mick Jaggerin vetoavulla tästä tuli pikkuhitti Toshille (listaykkönen Hollannissa tosin). The Temptationshan tästä sen alkuperäisen teki vuonna 1965.
The Kinks: (Wish I Could Fly Like) Superman (1979)
Myös Kinksit sortuivat hyppäämään 70-luvun lopun diskobuumiin mukaan. Ray Davies osasi kuitenkin sisällyttää tähänkin kappaleeseen sanomaa ja henkilökohtaisia fiiliksiä, ja tulos on viihdyttävä.
Sylvester: You Make Me Feel (Mighty Real) (1978)
Tässä vasta diskoa. Sylvester se osasi pistää sykettä päälle. Joulukuussa 1988 AIDS-komplikaatioihin kuollut Sylvester James Jr. teki tasaista uraa 80-luvun puoleenväliin asti - minulla on jokunen muukin hitti tallella ja yksi niistä vielä tässä katsauksessa tulossa.
Manfred Mann's Earth Band: Questions (1976)
Päätösraita The Roaring Silence -albumilta, jolla on se Blinded By the Light. Levy oli vokalisti Chris Thompsonin debyytti yhtyeen riveissä. Questionsin pohjana käytettiin Franz Schubertin sävellystä, mutta koska en kuuntele klassista, otan tämän vain yhtenä tyylikkäänä, alakuloisen kuuloisena poppiprogekappaleena.
Nicolette Larson: Lotta Love (1978)
On niin häpeämättömästi radiosoittoa kosiskeleva versio Neil Youngin laulusta, että mietityttää tunnetusti jääräpäisen Youngin reaktio. Mutta kun tässä on niin ihana sovitus, ja Nicolette laulaa kauniisti. Larsonhan tarjosi samana vuonna lauluapua Youngin versioon Four Strong Windsistäkin - kyllä sitä vaan huomaa asioiden liittyvän toisiinsa kun niitä kaivelee. Innostuin ottamaan koko Nicolette-debyyttilevyn kuunteluun tämän Lotta Loven innoittamana, mutta petyin pahasti. Larsonilla oli hyvä ääni, mutta hän ei onnistunut löytämään hyviä lauluja eikä musiikilleen hyvää suuntaa - oli ehkä liikaa tuottajien ohjattavana - ja ura lässähti. Oli liian siloiteltua pop- / kantrirock- / pehmokamaa se mitä hänen levyillään tarjottiin.
Jam Rock Band: Where Are You Now Buddy Holly? (1979)
Nämä suomalaiskaverit kulkivat pitkän tien Survival- / Hamlet -progehommista 50-luvulle kurkottelevaksi doo wop -tyyliseksi yhtyeeksi. Tottakai heidän piti laulaa ylistystä lento-onnettomuudessa kuolleelle sankarille. Biisin sanoittanut Richard Stanley ujutti mukaan vielä Eddie Cochranin ja Ritchie Valensin, joita ikävöidään yhtä kovasti. Hamlet-nimellä tehdyn Linnanherra-LP:n julkaisi Discovox, Jam Rock Band pääsi Poko Rekordsille.
Darts: The Boy From New York City (1978)
The Ad-Libsin soul-hitti vuodelta 1964 saa käsittelyn yhdeltä 50's-nostalgiabändiltä. Kolme vuotta myöhemmin samalle apajalle tunki Manhattan Transfer, jonka versio on muodostunut minulle yhtä tutuksi - äiti kun diggasi Manhattan Transferia hulluna ja keräsi heidän levyjään. Häneltä löytyy jopa Laurel Massén ja Janis Siegelin soolodebyytit.
The Nolans: I'm in the Mood For Dancing (1979)
Paul McCartney: Coming Up (1980)
Pauli hömppätuulella, nopeutetun lauluraidan kanssa. En osaa olla pitämättä silti. Paulin mukaan tämä innoitti John Lennonia palaamaan levytyshommiin.
David Bowie: Ashes to Ashes (1980)
Sovitukseltaan innovatiivinen raita Bowien Scary Monstersilta kuvaa avaruusmiesten luisua sankareista narkkareiksi ja palauttaa valokeilaan Space Odditysta tutun Majuri Tomin. Ashes to Ashesista muistetaan myös sen musiikkivideo, joka oli kallein siihen asti tehty ja edelleen yksi kalleimmista musiikkivideoista koskaan.
Juho Juntunen Suosikin LP-arvostelijana: "Adam Antissa on omat epäilyttävät piirteensä. Tämä muurahaiskuningas haastaa oikeuteen ihmisiä, jotka maalaavat kasvoihinsa samanlaisen viivan kuin hän. Hän rekisteröi itsensä korvista takapuoleen ja saa rahaa sormia napsauttamalla. Sitten hän antaa kenkää muille muurahaispojille ja alkaa sooloilla kovalla tohinalla".
Prince Charming -hitin aikoihin Adamilla oli vielä bändi koossa. Sai hän kolme hyvää biisiä aikaiseksi ja tämä on yksi niistä, mutta muuten en kummemmin välitä.
Daryl Hall & John Oates: Private Eyes (1981)
Hall & Oates sai ihmisten keskuudessa kyseenalaista mainetta duona, jossa yksi mies teki hirveästi töitä (Daryl Hall) ja toinen ei paljoakaan (John Oates). Oatesilla näyttää kuitenkin olevan useita soololevyjä takanaan, mahtavatko olla mistään kotoisin? Jostain englanninkielisestä musiikkilehdestä luin joskus takavuosina Hallin 1986 julkaistun soolokiekon Three Hearts in the Happy Ending Machine arvostelun, jossa kriitikko moitiskeli miestä kaiken överiksi vetämisestä: "And now the answer to the oft-asked question of what John Oates does: he keeps his partner's excesses in check". Tiedä tuosta...
Electric Light Orchestra: The Way Life's Meant to Be (1981)
Albumilta Time, joka ilmeisesti on tulevaisuutta käsittelevä teemalevy. Albumi on kuitenkin, kuten aiemmin olen moittinut, sen verran överiksi vedetty, etten ole jaksanut kaivaa esille sitä punaista lankaa. Tuskin edes kuunnellut sitä sen jälkeen kun lainasin sen kirjastosta joskus muinoin. The Way Life's Meant to Be toimii minulla hyvin yksittäin kuultuna. Melodia on hyvä, ja sanoitus kuvaa vieraantumista vakuuttavasti.
Blondie: The Tide Is High (1980)
Diskokokeilun jälkeen reggae-kokeilu Blondielta. Alunperin The Paragons -yhtyeen rocksteadyä vuodelta 1967.
Quincy Jones: Ai no corrida (1981)
Tämänhän muistavat kaikki diskofanit, mutta kuinka moni tietää, että se ei ole alkuperäinen? 1980 sen levytti britti Chas Jankel, joka tunnetaan Ian Duryn aisaparina. Jankel kirjoitti kappaleen yhdessä Kenny Youngin kanssa, joka oli vanhan Under the Boardwalk -hitin yksi kynäilijä. Jankelin originaaliversiokin on hyvä, mutta tässä coverissa jotenkin kuuluu Jonesin rautainen ammattitaito. Se vain kuulostaa juuri sen ratkaisevan piirun verran paremmalta, hiotummalta.
UB40: One in Ten (1981)
Kakkosalbumin Present Arms hitti, hyvä vielä tämäkin kuten koko albumi. Alamäki oli kuitenkin alkanut, ja UB40:sta tuli pian vesitettyä hittireggaeta suoltava bändi.
Kollaa Kestää: Jäähyväiset aseille (1979)
Tämäkin tuli lapsena tutuksi, ja muistinhan minä kappaleen vielä 90-luvun alussa ja himoitsin sitä nauhalle. Lainasin siis LP:n Leppävaaran kirjastosta. Säikyin sitä, miten huonosti se oli soitettu, mutta äänitin kasetille talteen silti.
David Bowie: Life on Mars? (1971)
Hunky Dory on juuri yksi niistä neljästä Bowien levystä, jotka olen omaan kokoelmaani kelpuuttanut. Eivät Hectorin ja Johnnyn suomenkieliset coverit tämän mestarillisen version rinnalle pääse. Bowie oli vuosia aiemmin kirjoittanut julkaisematta jääneen laulun, joka mukaili Claude François'n ja Jacques Revaux'n sävelmää Comme d'habitude. Frank Sinatra teki sittemmin kuuluisan My Way -tulkintansa tuosta ranskalaissävellyksestä. Bowie on kertonut kirjoittaneensa surrealistisen Life on Marsin parodiana Sinatran versiosta.
Neil Young: Four Strong Winds (1978)
Toinen siivu Youngia. Tämän kirjoitti toinen kanadalainen laulaja-lauluntekijä Ian Tyson, joka muodosti 60-luvun alkupuolella folk-duon erään Sylvia Frickerin kanssa. Ian & Sylvia levyttivät Four Strong Windsin vuonna 1963, vuotta ennen kuin menivät naimisiin. Youngin versiossa taas on naisäänenä Nicolette Larson, josta lisää myöhemmin.
Bee Gees: Love You Inside Out (1979)
Lisää tavaraa Spirits Having Flown -albumilta. Tästä pidän vielä vähemmän kuin Tragedysta, kun on vielä pahempaa kastraattikiekumista.
Factory: Efter plugget (1978)
Koulu on päättynyt, ja nyt pitäisi miettiä, mitä sitä rupeaisi elämällä tekemään. Ei mitään ajatusta eikä ideaa, muuta kuin että syksy lähestyy pelottavaa vauhtia ja pala tuntuu kurkussa. Olisi vain pakko hypätä mukaan oravanpyörään kuten kaikki muutkin. Mutta kyllä kaikki järjestyy, kun vain ottaa päivän kerrallaan. Tällaisista tunnoista kertoi ruotsalaisbändi Factory isossa hitissään. Menevää hiukan diskoon vivahtavaa rokkia. Pidän tästä aivan hulluna, ja lapsena teki kovasti mieli kuulla lisää samaa bändiä. Sovitus on niin syntetisaattorivetoinen, että joutuu odottamaan yli kolme minuuttia, ennen kuin vihdoin päästään kitarasooloon - ja sekin yksi skittatuokio on ohi liian nopeasti. Muuta moitittavaa ei ole.
Exile: How Could This Go Wrong? (1979)
Epe "Pertti Ström" Heleniuksen levyarvostelupalsta Soundin numerossa 8/79 on metka. Epe arvosteli ensin Swell Maps -yhtyeen singlen "Dresden Style" sanoilla: "Näillä uusilla bändeillä on niin kummat käsitykset soundeista, että luulen aina kun levy alkaa neulan vaurioituneen. Koskahan nämä bändit oppivat, että pitäisi olla muutakin tarjota kuin autotallisoundit. Tämä on antimusiikkia. Napoleon XIV kohtaa Sleepy Sleepersin!"
Heti perään Exilen sinkku "How Could This Go Wrong", jonka arvostelu kuului: "Näillä uusilla bändeillä on kumma käsitys musiikista. Koskahan nämä bändit tajuavat, että pitäisi olla muutakin tarjottavaa kuin kalliin studion tekniikalla aikaansaadut hyvät soundit. Eliittimusaa yökerhoihin".
Asiat paikoilleen. No, ei Exile ihan uusi bändi ollut, sillä he tekivät jo 1973 obskyyrin LP:n, jota en ole onnistunut kuulemaan paria kappaletta lukuunottamatta. 1976 syntyi Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin kynästä Exilelle iso hitti Kiss You All Over. Diskovaiheen jälkeen linja vaihtui sitten kantriin. 80-luvun kantrilevyjäkin oli pirun vaikea onnistua kuulemaan, mutta YouTube on auttanut jossain määrin.
Joe Jackson: Is She Really Going Out With Him? (1978)
Jacksonin ensisinkku ja läpimurtohitti. Rautaa vieläkin kaikkien vuosien jälkeen. Tyylikkäästi coolia kamaa.
Dave Edmunds: Girls Talk (1979)
Edmundsiin voi luottaa. Omia kappaleita ei ole paljon syntynyt, mutta onneksi toiset auttavat. Girls Talk tuli Elvis Costellolta, ja Edmunds sai siitä ison hitin: neljäs sija brittilistalla. Costello teki oman versionsa 1980 albumiaan Get Happy varten, mutta se jäikin pelkäksi singlen b-puoleksi.
Eric Clapton: Cocaine (1977)
J.J. Cale kirjoitti tämän huumeiden vastaisen laulun 1976 albumilleen Troubadour, mutta hän ei ilmeisesti halunnut tyrkyttää ihmisille huumeiden vastaista sanomaa. Hän arveli, että hienovaraisuus purisi paremmin. Cocaine on hyvin hienovaraisella tavalla huumeita vastaan - viestiä on vaikea havaita ellei sanoja pysähdy miettimään. Claptonin mieli laulua kohtaan on vuosien varrella muuttunut hieman - keikoilla hän ei ole sitä välttämättä aina halunnut esittää, mutta kun on, hän on usein sujauttanut mukaan sanat "that dirty cocaine" korostaakseen sanomaa paremmin.
Showaddywaddy: Why Do Lovers Break Each Other's Hearts? (1980)
Showaddywaddy, Sha Na Na, The Darts, Rocky Sharpe & The Razors... 70-luvulla nähtiin jonkinlaisen 50-luvulle kurkottelevan doo wop- henkisen musiikin jälleensyntyminen. Välitän tällaisesta vielä vähemmän kuin rockabillysta, jonka uusi menestys ehkä innoittikin joitakin porukoita kokeilemaan, menisikö tällainenkin kama uudestaan läpi siinä vanavedessä.
The Oak Ridge Boys: Trying to Love Two Women (1980)
Peruskantriakin tuli kuultua lapsena ihan kivasti välillä, mutta en minä muista niitä kaikkia Johnny Paycheckejä, Ronnie Milsapeja ym. mitä minulle syötettiin. En välittänyt silloin, en välitä nytkään.
The Inmates: The Walk (1979)
Esittäjä jäi tuntemattomaksi. Kun yritin sen selvittää, sain tietää Jimmy McCracklinin esittäneen tätä kappaletta 60-luvun alkupuolella kauan ennen kuin selvisi, että siitä minulle tutusta versiosta vastasikin brittipumppu The Inmates. Minä jo ajattelinkin, että ei 50-60-luvulla näin hyvin ja stereoisesti soivaa musiikkia tehty.
The Motors: That's What John Said (1980)
Lisää hyvää Motorsia viimeiseltä albumilta Tenement Steps. Olin aika kuralla tähän bändiin ja janosin heidän levyjään. Ei tullut pettymystä, kun niitä vihdoin löytyi. Originaalisinglen kansi on mainion vitsikäs:
New Musik: Living By Numbers (1979)
Aiempi kirjoitukseni bändistä.
Factory: Är det konstigt att man är rädd? (1980)
Soundi-lehden singlearvostelussa moitiskeltiin Pave Maijasen Mistakesin Pidä huolta -hitissä esiintyvää "vanhukset ei kuulu vanhainkotiin" -viestiä niin, että olen vähän empinyt, pitäisikö minun allekirjoittaa ruotsalaisbändi Factoryn vihaista protestia. Mutta tässä kappaleessa laajennetaan näkökulmaa vanhainkoteja pidemmälle ja löydetään muitakin epäkohtia vanhusten osakseen saamassa kohtelussa ja arvostuksessa - tai sen puutteessa.
Knack: Mr. Handleman (1980)
Aika vaisu sinkkuyritelmä The Knackin kakkosalbumilta ...But the Little Girls Understand (kuunteliko Korroosio tätä bändiä?).
Michael Jackson: She's Out of My Life (1979)
Liikuttava itkuballadi Michaelilta. Hänen äänensä murtuu hienosti tuossa viimeisessä nuotissa.
Not the 9 O'Clock News: Oh! Bosanquet (1979)
Oli hankalaa selvittää tämän kappaleen nimi. Esittäjä oli tiedossa, ja lopulta sain tietää että tämmöinen brittiläinen sketsisarjakin (Suomessa nimellä Ei yhdeksän uutiset) on ollut olemassa, mutta vaadittiin Discogsin apua, ennen kuin löytyi tieto soundtrack-levystäkin. Sitten oli vielä haettava apua YouTubesta, josta löytyi tämä laulu ko. tv-sarjasta napattuna. Tulihan se bingo vihdoin viimein. Kaiken sen vaivan jälkeen joudun surukseni ilmoittamaan, että inhoan tätä kappaletta. Hauskaksi se on tarkoitettu - se kertoo tosielämän uutisankkurista Reginald Bosanquet'sta, jota hänen naispuolinen ankkuriparinsa jää kaipaamaan, kun mies lähtee muualle hommiin - mutta silti se koettelee sietokykyäni.
The Shadows: Heart of Glass (1979)
The Shadowsilta tuli pelkkää roskaa 70-luvun puolenvälin jälkeen, ja aika tyhjänpäiväisiä he olivat ko. vuosikymmenen alkupuolellakin. Ei jaksa kiinnostaa tämmöinen instrumentaali versiokaan Blondien diskohitistä.
Kenny Rogers: Lady (1980)
Äidillä oli nauhoitettuna kasetillinen Kenny Rogersin musiikkia, ja kyllä minulle tuli muutama hänen laulunsa tutuksi: Lucille, The Gambler, Coward of the County, Ruby (Don't Take Your Love to Town)... Mutta ei hän minua kosketa millään lailla. Vain tästä Ladysta välitän jonkin verran, onhan se nätti.
Chicago: If You Leave Me Now (1976)
Balladihitti, poimittu suklaa- / suklaakäärekantiselta kymppilevyltä, ainoalta Chicago-levyltä, joka meillä oli levyhyllyssä. Siinähän tuokin menettelee. Kirjastosta olen lainannut joitakin bändin levyjä, ja netistä kuunnellut loput. Joskus Saturday in the Parkia kuunnellessani olen miettinyt, pitäisikö jotain Chicagoa hankkia ihan hyllyynkin, kun paikoin kuulostaa ihan komealta. Sitten olen tullut järkiini. Ei niitä varhaisia tuplalevyjä jaksa uurastaa läpi, eikä myöhemmissä yksöislevyissä taas ole paljoa kuuntelemista.
Peter Tosh: (You Gotta Walk) Don't Look Back (1978)
Mick Jaggerin vetoavulla tästä tuli pikkuhitti Toshille (listaykkönen Hollannissa tosin). The Temptationshan tästä sen alkuperäisen teki vuonna 1965.
The Kinks: (Wish I Could Fly Like) Superman (1979)
Myös Kinksit sortuivat hyppäämään 70-luvun lopun diskobuumiin mukaan. Ray Davies osasi kuitenkin sisällyttää tähänkin kappaleeseen sanomaa ja henkilökohtaisia fiiliksiä, ja tulos on viihdyttävä.
Sylvester: You Make Me Feel (Mighty Real) (1978)
Tässä vasta diskoa. Sylvester se osasi pistää sykettä päälle. Joulukuussa 1988 AIDS-komplikaatioihin kuollut Sylvester James Jr. teki tasaista uraa 80-luvun puoleenväliin asti - minulla on jokunen muukin hitti tallella ja yksi niistä vielä tässä katsauksessa tulossa.
Manfred Mann's Earth Band: Questions (1976)
Päätösraita The Roaring Silence -albumilta, jolla on se Blinded By the Light. Levy oli vokalisti Chris Thompsonin debyytti yhtyeen riveissä. Questionsin pohjana käytettiin Franz Schubertin sävellystä, mutta koska en kuuntele klassista, otan tämän vain yhtenä tyylikkäänä, alakuloisen kuuloisena poppiprogekappaleena.
Nicolette Larson: Lotta Love (1978)
On niin häpeämättömästi radiosoittoa kosiskeleva versio Neil Youngin laulusta, että mietityttää tunnetusti jääräpäisen Youngin reaktio. Mutta kun tässä on niin ihana sovitus, ja Nicolette laulaa kauniisti. Larsonhan tarjosi samana vuonna lauluapua Youngin versioon Four Strong Windsistäkin - kyllä sitä vaan huomaa asioiden liittyvän toisiinsa kun niitä kaivelee. Innostuin ottamaan koko Nicolette-debyyttilevyn kuunteluun tämän Lotta Loven innoittamana, mutta petyin pahasti. Larsonilla oli hyvä ääni, mutta hän ei onnistunut löytämään hyviä lauluja eikä musiikilleen hyvää suuntaa - oli ehkä liikaa tuottajien ohjattavana - ja ura lässähti. Oli liian siloiteltua pop- / kantrirock- / pehmokamaa se mitä hänen levyillään tarjottiin.
Jam Rock Band: Where Are You Now Buddy Holly? (1979)
Nämä suomalaiskaverit kulkivat pitkän tien Survival- / Hamlet -progehommista 50-luvulle kurkottelevaksi doo wop -tyyliseksi yhtyeeksi. Tottakai heidän piti laulaa ylistystä lento-onnettomuudessa kuolleelle sankarille. Biisin sanoittanut Richard Stanley ujutti mukaan vielä Eddie Cochranin ja Ritchie Valensin, joita ikävöidään yhtä kovasti. Hamlet-nimellä tehdyn Linnanherra-LP:n julkaisi Discovox, Jam Rock Band pääsi Poko Rekordsille.
Darts: The Boy From New York City (1978)
The Ad-Libsin soul-hitti vuodelta 1964 saa käsittelyn yhdeltä 50's-nostalgiabändiltä. Kolme vuotta myöhemmin samalle apajalle tunki Manhattan Transfer, jonka versio on muodostunut minulle yhtä tutuksi - äiti kun diggasi Manhattan Transferia hulluna ja keräsi heidän levyjään. Häneltä löytyy jopa Laurel Massén ja Janis Siegelin soolodebyytit.
Dire Straits: Romeo & Juliet (1980)
Deep Purple: Smoke on the Water (1973)
Kiitos, äiti, tähän huippubiisiin perehdyttämisestä.
Broadcast: Get the Groove (1980)
Tämä sykkivä kappale oli Pacific-debyyttisinglen b-puolella, ja on aivan suotta unohtunut sinne. Linkki vie omaan äänitiedostooni, koska biisi puuttuu YouTubesta.
Cream: I'm So Glad (1966)
Äidille maistui myös Claptonin musisointi, vaikka suosii soololevyjä 60-luvun ja 70-luvun alun bänditouhujen sijaan. Itse olen päinvastaisella kannalla herra Slowhandin suhteen. Tässä on meinaan tulta.
Deep Purple: Black Night (1970)
Pitihän tämä laittaa tulemaan suht' pian Smoke on the Waterin jälkeen. Tehtiin In Rock -sessioiden aikana, mutta päätyi irtosingleksi. Onhan se In Rockin CD-versioilla bonuksena.
Roberta Flack: God Don't Like Ugly (1979)
Tällaisenkin biisitittelin muistin Flackilta lapsuusajoiltani, mutta itse kappaleesta ei mitään muistikuvaa. Ei osoittautunut miksikään mahtavaksi kappaleeksi, tämä poreilee aika hiljaisella liekillä. Kaltoinkohdeltu nainen sanoo hänet pettäneelle miehelle, että tämä joutuu vielä kärsimään teoistaan. On tässä sellaista vähäeleistä charmia kyllä, ja tuotanto (Flack itse yhdessä Eric Mercuryn kanssa) on ammattitaitoista kivoine detaljeineen, vaikka olisi voinut tärähtää enemmän.
Diana Ross: It's My Turn (1980)
Tunnuskappale vähän tunnettuun samannimiseen romanttiseen draamakomedialeffaan. Billboard Hot 100 -listan sijalle 9 nousi tämä sinänsä tyylikäs laulu, mutta minulle tämä ei edusta Rossin soolouran huippuhetkiä.
Rick Springfield: Red Hot & Blue Love (1981)
Australialaiseen musiikkiin keskittyneessä Ausrock Forumsissa joku kysyi kerran, onko Springfield kenties arvostettu Australiassa, kun on kerran sieltä kotoisin. Muut arvelivat, että miehen syntyperä taitaa olla sielläpäin aika unohdettu tieto. Että ei ihmetyttäisi, jos australialaiset eivät edes tietäisi / muistaisi, että tämä jenkeissä menestynyt rokkari onkin heidän kotimaastaan kotoisin. Näin siitä huolimatta, että Springfield teki synnyinmaassaan neljäkin levyä ennen rapakon taakse muuttamistaan.
Trio: Sabine Sabine Sabine (1982)
Da Da Da:n lisäksi minua viehättää tämä outo kappale, joka ei ole edes laulu. Emme kuule muuta kuin miehen osuuden puhelinkeskustelusta jonkun naisen kanssa. Taustalla soi kevyt kävelytempoinen komppi, ja nainen laulaa välillä "Sabine Sabine Sabine Sabine Sabine". Koska mies juttelee saksaksi, en ymmärrä paljoakaan puheesta. Ymmärtäisinpä.
Break: I'm in Love (1982)
Pietarsaarelaisista suomenruotsalaisista pojista koostunut bändi aloitti tanssibändinä ravintoloissa, mutta Varkaudessa järjestetyn Rock Kuningas 81 -kisan ylivoimainen voitto mahdollisti murtautumisen ulos niistä kuvioista. Seuraavana vuonna oli ensimmäisen LP:n vuoro. Tuolla levyllä on kaksi hyvää kappaletta, tämä on niistä toinen - päätösraitana soinut balladi. On tämä kyllä niin imelää, niin imelää.
Frida: To Turn the Stone (1982)
Vielä yksi poiminta Fridan englanninkieliseltä soololta. Tyylikäs kappale, joka ottaa aikansa ennen kuin se kunnolla alkaa. Hyvää kannattaa odottaa. Daryl Stuermerin kitara uikuttelee taas komeasti.
Cheri: Murphy's Law (1982)
Kahdesta naisesta - tumma- ja vaaleaihoisesta - koostunut montrealilaisduo, jolla oli tasan tämä poppihitti eikä muuta menestystä. Tässäkin vetoapuna olivat nopeutetut pikkuoravaäänet, mikä tuo kappaleelle vahvaa novelty-väriä. Rosalind Huntin ja Lyn Cullerierin laulusuoritukset eivät oikein vakuuta. Cullerier lähti lätkimään singlen julkaisun jälkeen ja tilalle pestattiin Amy Roslyn. Älpeitä tuli peräti kaksi, mutta vuoden 1983 jälkeen Cheri oli historiaa.
Chas Jankel: Glad to Know You (1982)
Ian Duryn kanssa yhteistyötä tehnyt Jankel vastasi tästä pikkunäppärästi sanoitetusta diskopop-biisistä.
Art Garfunkel: I Believe (When I Fall in Love It Will Be Forever) (1975)
Stevie Wonderin Talking Bookille tekemä laulu sopi Garfunkelille kuin nakutettu. Liikuttava versio.
Elton John: Candle in the Wind (1973)
Jotenkuten jaksan vielä tätä kuunnella, vaikka tunnen imeneeni sen viehätysvoiman tyhjiin. Se, että Elton teki vielä vuosikymmeniä myöhemmin Prinsessa Diana -version tämän hautajaisia varten, verottaa vielä lisää tätä laulua minun kirjoissani.
Smokie: Do to Me (1979)
Smokielta tuli tämmöinen vähän reippaampi laulu liian runsaan pehmoilun seassa sen jälkeen, kun bändin parasta ennen -päiväys oli ohitettu.
Boomtown Rats: I Don't Like Mondays (1979)
Popin historian kerrotuimpia tarinoita tämän taustalla. Jotenkin tuon Wikipedia-artikkelin lukeminen saa minut tykkäämään tästä laulusta vielä enemmän - ja yli neliminuuttisen albumiversionhan minä mieluiten laitan soimaan - kun ymmärrän Geldofin ajatukset ja inspiraatiot jotka johtivat sen kirjoittamiseen.
Supertramp: Goodbye Stranger (1979)
Suosikkiyhtyeeni ja suosikkibiisini heiltä. Rick Davies hoitaa päävokaalit, koska kappale on hänen kirjoittamansa, mutta Roger Hodgson tukee hyvin taustalla falsetteineen. Ja lopun pitkä kitarasoolo on parhaita mitä Supertrampin levyiltä löytää.
Sister: Casino (1979)
Kummasti jotkut "mno joo" -kappaleet rupesivat minua nuorena kiinnostamaan enemmän saatuani tietää, että ne ovatkin suomalaisia. Tähän kappaleeseen liittyvän piiiitkän tarinan olen kertonut jo aiemmin.
Minnie Riperton: Reasons (1974)
Lapsena en tykännyt kappaleista jotka olivat mielestäni tuskaisen kuuloisia. Reasons oli mitä suurimmassa määrin sellainen. En näin ollen pitänyt Maaritin laulamasta Siivet saan -käännöksestäkään.
Kansas: Reason to Be (1979)
Kansasin proge ei iske minuun, mutta löytyy heidän tuotannostaan pari balladiakin. Dust in the Wind on OK, ja tämä Monolithin päätösraita oikein symppis.
C.W. McCall: Convoy (1975)
Kummallisimpia novelty-hittejä koskaan... Asialla oli mainosmies Bill Fries, joka loi oman mainostoimistonsa käyttöön hahmon nimeltä C.W. McCall. Voitettuaan Clio-palkinnon eli telkkarimainosten Oscarin, Fries hakeutui yhteistyöhön muusikko Louis "Chip" Davis Jr:n kanssa, ja tuloksena oli tämä epätodennäköinen kantrihitti, joka hyödynsi USA:n villinnyttä CB-radiovillitystä. CB-slangia pullisteleva, möreän miehekkäällä äänellä puhuttu sanoitus kertoo tarinan jossa rekkakuskit haluavat laistaa tietullin maksamisesta ja ajavat poliisin järjestämän tiesulun läpi, ja kun tähän on yhdistetty epävireisillä naismaisilla äänillä lauletut kertosäkeet, on tuloksena kappale, josta ei kenenkään pitäisi tykätä.
Tämä kappale kuultiin myös Sam Peckinpahin 1978 ohjaamassa samannimisessä elokuvassa (Raivopäät).
Dave Edmunds: It's Been So Long (1981)
Edmunds vanhan Brinsley Schwarz -laulun kimpussa onnistunein tuloksin.
Peter Frampton: May I Baby (1979)
Sattumoisin osuin tähän kappaleeseen, ja se kuulosti tutulta. Päättelin siis tämänkin olevan osa lapsuusajan soundtrackiani. Ei tämä vaan anna minulle mitään erityistä. Framptonin ura lähti liian nopeasti väärille poluille kun hänen teinityttöihin menevä ulkonäkönsä huomattiin, ja hänen on ollut vaikea onnistua korjausliikkeissään.
Queen: Coming Soon (1980)
Paitsioon jäänyt The Game -albumin raita, johon sain kiinnittää huomiota ja josta opin nopeasti tykkäämäänkin.
Neil Young: Cinnamon Girl (1970)
Vielä yksi Youngin laulu, joka uppoaa minuun ihan kelvollisesti, kun nyt kuuntelen tätä irrallisena miehen muusta tuotannosta.
Don McLean: Crying (1978)
Itke siis, siitä viis.
Stray Cats: Runaway Boys (1980)
Aaah, jos rockabilly on tällaista, niin kyllä kelpaa. Vähän aikaa 90-luvun puolessavälissä kuuntelin yhtä kokoelma-CD:tä, jossa oli melkein koko Stray Catsin ensialbumin materiaali eikä kovin paljon muuta.
Johnny Logan: What's Another Year (1980)
Tämmöinen onpahan vaan -euroviisuvoittohitti irlantilaiselta Loganilta, joka uusi tempun vuonna 1987 kappaleella Hold Me Now. Eräänlainen hattutemppu oli vielä vuoden 1992 voittosävelmän (Linda Martinin "Why Me?") kirjoittaminen.
Paul Simon: One Trick Pony (1980)
Burdon teki Saksassa sikäläisten muusikoiden kanssa melko onnistuneen levyn The Last Drive. Burdon itse piirsi ruman kannen. On LP tosin epätasainen, mutta muutama hieno helmi siltä löytyy, kuten tämä elämän väliaikaisuudesta muistuttava lähes seitsenminuuttinen eepos, jossa Burdon päästelee laulajana täysillä. Joidenkin mielestä ehkä liiankin täysillä.
"Peps Blodsband" (näin luki kasetin lipukkeessa, mutta tämän ruotsalaisen sodanvastaisen bluesrock-laulun esittäjä on kyllä joku ihan muu)
Jaan tuon linkin vielä kertaalleen - eli äitini äänittämällä kasetilla oli tämmöinen hiukan progehtava bluesrock-kappale, jonka nimi ja esittäjä ovat täysiä mysteerejä. Ettei vaan sekin olisi levyllä julkaisematon?
ABBA: Super Trouper (1980)
Kamalaa kuunnella ABBAn pilipalilaulua tuollaisen vakavan musiikin putken perään. Niinpä hyppään sen yli seuraavaan...
Nazareth: Love Hurts (1974)
Kun kuuntelin levyjä, jotka oli poimittu listalle nimeltä 1001 albums you must hear before you die, ja tulin Everly Brothersien 1960 julkaistun A Date With the Everly Brothers -albumin kohdalle, hätkähdin. Love Hurts oli sama sävellys, jonka tunsin Nazarethin versiona. Enpäs tiennyt, että se Nazarethin rokkiballadihitti oli niin vanhaa perua.
Dave Edmunds & Rockpile: I Hear You Knocking (1970)
Väkevä versio Fats Dominon klassikkohitistä. Prosessoitu lauluraita oli mainio oivallus, ja pidän myös noista yksinäisistä pianoniskuista.
Deep Purple: Smoke on the Water (1973)
Kiitos, äiti, tähän huippubiisiin perehdyttämisestä.
Broadcast: Get the Groove (1980)
Tämä sykkivä kappale oli Pacific-debyyttisinglen b-puolella, ja on aivan suotta unohtunut sinne. Linkki vie omaan äänitiedostooni, koska biisi puuttuu YouTubesta.
Cream: I'm So Glad (1966)
Äidille maistui myös Claptonin musisointi, vaikka suosii soololevyjä 60-luvun ja 70-luvun alun bänditouhujen sijaan. Itse olen päinvastaisella kannalla herra Slowhandin suhteen. Tässä on meinaan tulta.
Deep Purple: Black Night (1970)
Pitihän tämä laittaa tulemaan suht' pian Smoke on the Waterin jälkeen. Tehtiin In Rock -sessioiden aikana, mutta päätyi irtosingleksi. Onhan se In Rockin CD-versioilla bonuksena.
Roberta Flack: God Don't Like Ugly (1979)
Tällaisenkin biisitittelin muistin Flackilta lapsuusajoiltani, mutta itse kappaleesta ei mitään muistikuvaa. Ei osoittautunut miksikään mahtavaksi kappaleeksi, tämä poreilee aika hiljaisella liekillä. Kaltoinkohdeltu nainen sanoo hänet pettäneelle miehelle, että tämä joutuu vielä kärsimään teoistaan. On tässä sellaista vähäeleistä charmia kyllä, ja tuotanto (Flack itse yhdessä Eric Mercuryn kanssa) on ammattitaitoista kivoine detaljeineen, vaikka olisi voinut tärähtää enemmän.
Diana Ross: It's My Turn (1980)
Tunnuskappale vähän tunnettuun samannimiseen romanttiseen draamakomedialeffaan. Billboard Hot 100 -listan sijalle 9 nousi tämä sinänsä tyylikäs laulu, mutta minulle tämä ei edusta Rossin soolouran huippuhetkiä.
Rick Springfield: Red Hot & Blue Love (1981)
Australialaiseen musiikkiin keskittyneessä Ausrock Forumsissa joku kysyi kerran, onko Springfield kenties arvostettu Australiassa, kun on kerran sieltä kotoisin. Muut arvelivat, että miehen syntyperä taitaa olla sielläpäin aika unohdettu tieto. Että ei ihmetyttäisi, jos australialaiset eivät edes tietäisi / muistaisi, että tämä jenkeissä menestynyt rokkari onkin heidän kotimaastaan kotoisin. Näin siitä huolimatta, että Springfield teki synnyinmaassaan neljäkin levyä ennen rapakon taakse muuttamistaan.
Trio: Sabine Sabine Sabine (1982)
Da Da Da:n lisäksi minua viehättää tämä outo kappale, joka ei ole edes laulu. Emme kuule muuta kuin miehen osuuden puhelinkeskustelusta jonkun naisen kanssa. Taustalla soi kevyt kävelytempoinen komppi, ja nainen laulaa välillä "Sabine Sabine Sabine Sabine Sabine". Koska mies juttelee saksaksi, en ymmärrä paljoakaan puheesta. Ymmärtäisinpä.
Break: I'm in Love (1982)
Pietarsaarelaisista suomenruotsalaisista pojista koostunut bändi aloitti tanssibändinä ravintoloissa, mutta Varkaudessa järjestetyn Rock Kuningas 81 -kisan ylivoimainen voitto mahdollisti murtautumisen ulos niistä kuvioista. Seuraavana vuonna oli ensimmäisen LP:n vuoro. Tuolla levyllä on kaksi hyvää kappaletta, tämä on niistä toinen - päätösraitana soinut balladi. On tämä kyllä niin imelää, niin imelää.
Frida: To Turn the Stone (1982)
Vielä yksi poiminta Fridan englanninkieliseltä soololta. Tyylikäs kappale, joka ottaa aikansa ennen kuin se kunnolla alkaa. Hyvää kannattaa odottaa. Daryl Stuermerin kitara uikuttelee taas komeasti.
Cheri: Murphy's Law (1982)
Kahdesta naisesta - tumma- ja vaaleaihoisesta - koostunut montrealilaisduo, jolla oli tasan tämä poppihitti eikä muuta menestystä. Tässäkin vetoapuna olivat nopeutetut pikkuoravaäänet, mikä tuo kappaleelle vahvaa novelty-väriä. Rosalind Huntin ja Lyn Cullerierin laulusuoritukset eivät oikein vakuuta. Cullerier lähti lätkimään singlen julkaisun jälkeen ja tilalle pestattiin Amy Roslyn. Älpeitä tuli peräti kaksi, mutta vuoden 1983 jälkeen Cheri oli historiaa.
Chas Jankel: Glad to Know You (1982)
Ian Duryn kanssa yhteistyötä tehnyt Jankel vastasi tästä pikkunäppärästi sanoitetusta diskopop-biisistä.
Art Garfunkel: I Believe (When I Fall in Love It Will Be Forever) (1975)
Stevie Wonderin Talking Bookille tekemä laulu sopi Garfunkelille kuin nakutettu. Liikuttava versio.
Elton John: Candle in the Wind (1973)
Jotenkuten jaksan vielä tätä kuunnella, vaikka tunnen imeneeni sen viehätysvoiman tyhjiin. Se, että Elton teki vielä vuosikymmeniä myöhemmin Prinsessa Diana -version tämän hautajaisia varten, verottaa vielä lisää tätä laulua minun kirjoissani.
Smokie: Do to Me (1979)
Smokielta tuli tämmöinen vähän reippaampi laulu liian runsaan pehmoilun seassa sen jälkeen, kun bändin parasta ennen -päiväys oli ohitettu.
Boomtown Rats: I Don't Like Mondays (1979)
Popin historian kerrotuimpia tarinoita tämän taustalla. Jotenkin tuon Wikipedia-artikkelin lukeminen saa minut tykkäämään tästä laulusta vielä enemmän - ja yli neliminuuttisen albumiversionhan minä mieluiten laitan soimaan - kun ymmärrän Geldofin ajatukset ja inspiraatiot jotka johtivat sen kirjoittamiseen.
Supertramp: Goodbye Stranger (1979)
Suosikkiyhtyeeni ja suosikkibiisini heiltä. Rick Davies hoitaa päävokaalit, koska kappale on hänen kirjoittamansa, mutta Roger Hodgson tukee hyvin taustalla falsetteineen. Ja lopun pitkä kitarasoolo on parhaita mitä Supertrampin levyiltä löytää.
Sister: Casino (1979)
Kummasti jotkut "mno joo" -kappaleet rupesivat minua nuorena kiinnostamaan enemmän saatuani tietää, että ne ovatkin suomalaisia. Tähän kappaleeseen liittyvän piiiitkän tarinan olen kertonut jo aiemmin.
Minnie Riperton: Reasons (1974)
Lapsena en tykännyt kappaleista jotka olivat mielestäni tuskaisen kuuloisia. Reasons oli mitä suurimmassa määrin sellainen. En näin ollen pitänyt Maaritin laulamasta Siivet saan -käännöksestäkään.
Kansas: Reason to Be (1979)
Kansasin proge ei iske minuun, mutta löytyy heidän tuotannostaan pari balladiakin. Dust in the Wind on OK, ja tämä Monolithin päätösraita oikein symppis.
C.W. McCall: Convoy (1975)
Kummallisimpia novelty-hittejä koskaan... Asialla oli mainosmies Bill Fries, joka loi oman mainostoimistonsa käyttöön hahmon nimeltä C.W. McCall. Voitettuaan Clio-palkinnon eli telkkarimainosten Oscarin, Fries hakeutui yhteistyöhön muusikko Louis "Chip" Davis Jr:n kanssa, ja tuloksena oli tämä epätodennäköinen kantrihitti, joka hyödynsi USA:n villinnyttä CB-radiovillitystä. CB-slangia pullisteleva, möreän miehekkäällä äänellä puhuttu sanoitus kertoo tarinan jossa rekkakuskit haluavat laistaa tietullin maksamisesta ja ajavat poliisin järjestämän tiesulun läpi, ja kun tähän on yhdistetty epävireisillä naismaisilla äänillä lauletut kertosäkeet, on tuloksena kappale, josta ei kenenkään pitäisi tykätä.
Tämä kappale kuultiin myös Sam Peckinpahin 1978 ohjaamassa samannimisessä elokuvassa (Raivopäät).
Dave Edmunds: It's Been So Long (1981)
Edmunds vanhan Brinsley Schwarz -laulun kimpussa onnistunein tuloksin.
Peter Frampton: May I Baby (1979)
Sattumoisin osuin tähän kappaleeseen, ja se kuulosti tutulta. Päättelin siis tämänkin olevan osa lapsuusajan soundtrackiani. Ei tämä vaan anna minulle mitään erityistä. Framptonin ura lähti liian nopeasti väärille poluille kun hänen teinityttöihin menevä ulkonäkönsä huomattiin, ja hänen on ollut vaikea onnistua korjausliikkeissään.
Queen: Coming Soon (1980)
Paitsioon jäänyt The Game -albumin raita, johon sain kiinnittää huomiota ja josta opin nopeasti tykkäämäänkin.
Neil Young: Cinnamon Girl (1970)
Vielä yksi Youngin laulu, joka uppoaa minuun ihan kelvollisesti, kun nyt kuuntelen tätä irrallisena miehen muusta tuotannosta.
Don McLean: Crying (1978)
Itke siis, siitä viis.
Stray Cats: Runaway Boys (1980)
Aaah, jos rockabilly on tällaista, niin kyllä kelpaa. Vähän aikaa 90-luvun puolessavälissä kuuntelin yhtä kokoelma-CD:tä, jossa oli melkein koko Stray Catsin ensialbumin materiaali eikä kovin paljon muuta.
Johnny Logan: What's Another Year (1980)
Tämmöinen onpahan vaan -euroviisuvoittohitti irlantilaiselta Loganilta, joka uusi tempun vuonna 1987 kappaleella Hold Me Now. Eräänlainen hattutemppu oli vielä vuoden 1992 voittosävelmän (Linda Martinin "Why Me?") kirjoittaminen.
Paul Simon: One Trick Pony (1980)
Paul Simon näytteli pääosan elokuvassa One Trick Pony vuonna 1980. Siinä 60-luvulla hiteillään menestynyt folk-muusikko oli joutunut huomaamaan, että hän ei enää 80-luvun lähestyessä ole relevantti, hittisuoni on tyrehtynyt ajat sitten, ura menee mäkeä alas ja avioliittokin uhkaa kariutua. Semmoinen kerran katsottava leffa, jonka bongasin telkkarista 90-luvun alussa. Olin kiinnostunut näkemään elokuvan, koska sen nimikappale oli minulle vanhastaan tuttu ja pidin siitä. Kyllä leffasta jonkin verran jäi mieleen, mutta ei se loistava ollut.
Olen vielä mietiskellyt, että Simon joutui tasapainottelemaan vaarallisella nuoralla. Jos elokuva kertoo väsähtäneestä entisestä hittimuusikosta ja leffalle tehdään soundtrack-levy, miten välttää se, että se levy on pullollaan sitä sammuneen tähden tekemältä kuulostavaa väsynyttä musiikkia?
Ian Gomm: Man on a Mountain (1980)
Summer Holiday vuodelta 1978 on hyvä levy, ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistulta Gomm With the Wind -levyltäkin löytyi muutama hieno raita. Kuten tämä menevä rokki vuorikiipeilijän hulluudesta.
Neil Young: Don't Cry No Tears (1975)
The Gladiators: Stick a Bush (1978)
Vanha reggae-suosikkini. Kiva, että olen saanut hankituksi kaksi ensimmäistä Gladiators-albumia CD:näkin.
The Police: The Bed's Too Big Without You (1980)
Oli hankalaa löytää tästä nimenomaan singleversio. Spotifyssa tarjottiin pelkkää albumiversiota, ja hetken näytti siltä, että YouTubessakin. Onneksi joku oli uploadannut The Kenny Everett Showsta napatun pätkän, jossa Police esitti tämän kappaleensa musiikkivideon välityksellä. Videolla oli tarpeeksi hyvä äänenlaatu, joten äänitin sen.
Stevie Wonder: As If You Read My Mind (1980)
Hotter Than July on Stevien tuotannossa vain rento menolevy useilla hyvillä kappaleilla. Tässä yksi.
Mika Sundqvist: Moottoripyörä on moottoripyörä (1980)
Vähän arveluttaa tällaisen suomalaisen junttihuumorin tunkeminen kunnon musan perään. Lisäksi on ristiriitaista, että ensin ylistetään moottoripyörää ja sen tehoa mimmeihin, ja sitten kappaleen lopussa vehje ei tahdo millään käynnistyä.
Rocky Burnette: Tired of Toein' the Line (1979)
Memphisiläinen muusikko koetti itsekin siipiään musiikkibisneksessä sukurasitteen kera: hän on 50-60-luvun teinitähden Johnny Burnetten poika. Kaksi albumia tuli 80-luvun alussa, mutta ura on ollut aikamoista matalalentoa sen jälkeen.
Matchbox: Stranger in Nevada (1980)
Ei uskoisi että sama bändi joka lauloi Rockabilly Rebelistä saattoi saada aikaiseksi jotain näin komeaa. Tämä äärimmäisen tunnelmallinen ja kaunis instrumentaali ihan henkii Nevadan autiomaan atmosfääriä. Mestarillista jälkeä lopun kilinöihin ja paukahdukseen asti.
Kojo: Françoise (1980)
Kojon Lucky Street -levyn toiseksi viimeisessä kappaleessa on kai yritetty tavoitella keinuvaa ranskalaisfiilistä, mutta 80-luvun alun Suomen oloissa moiset yritykset jäivät puolitiehen. Vai mitä tässä on yritetty? Kojo ainakin laulaa osan kappaleesta ranskaksi. Hauska rallatus, joka todistaa kunnon lystinpidosta studiossa.
Kojo: Liekkihotellin linja (YLE:n kantanauha) (1979)
Tiesin 90-luvun alussa, että tästä on olemassa Sakari Kuosmasen laulama versio Eero Koivistoisen levyllä Kallista on ja halvalla menee, mutta ihmettelin, kun Kojon versiosta ei löytynyt mainintaa mistään diskografiakirjasta. Jossain vaiheessa mieleen alkoi hiipiä epäilys, että kyseessä olisi Kojon YLElle tekemä kantanauha. Olin oikeassa. Nauhalle tarttuivat 1979 YLEn toimesta myös Lennosta kii ja Kallista on -tulkinnat - jälkimmäinen Maaritin kanssa. Tuon Kojon ja Maaritin Kallista on -dueton muistan myös kuulleeni joskus vuonna miekka ja kypärä, minulla on siitä selvä muistikuva.
Liekkihotelli oli myöhemmän Lepakon paikalla sijainnut asunnottomien majapaikka, ja tämä kirjailija-runoilija Hannu Mäkelän sanoittama kappale kertoo ryhmästä pummeja, joita kuljettaja ei päästä sisään bussiin, joka voisi viedä heidät sinne. Laulu on vahvasti pummien puolella peräänkuuluttaessaan näiden oikeuksia. Tarina on kerrottu melkein kauhujuttuna, sen kuvatessa bussimatkustajien pelkoa ahdistavan tilanteen edessä.
Jo Jo Zep & The Falcons: Don't Wanna Come Down (1979)
Jostain kirjaston diskografiakirjasta minulle selvisi, että tämä Jo Jo Zep & The Falcons oli australialainen bändi, ja ehkä hiukan kiinnosti kuulla heiltä lisää. Nyt minulla on mittava kokoelma bändin isoja levyjä, kiitos MusicStackin. Tämä Screaming Targets -albumilta poimittu raita tuntuu astetta yhtyeen muuta tuotantoa tummemmalta, vakavammalta.
Eric Burdon's Fire Dept.: Bird on the Beach (1980)
Burdon teki Saksassa sikäläisten muusikoiden kanssa melko onnistuneen levyn The Last Drive. Burdon itse piirsi ruman kannen. On LP tosin epätasainen, mutta muutama hieno helmi siltä löytyy, kuten tämä elämän väliaikaisuudesta muistuttava lähes seitsenminuuttinen eepos, jossa Burdon päästelee laulajana täysillä. Joidenkin mielestä ehkä liiankin täysillä.
"Peps Blodsband" (näin luki kasetin lipukkeessa, mutta tämän ruotsalaisen sodanvastaisen bluesrock-laulun esittäjä on kyllä joku ihan muu)
Jaan tuon linkin vielä kertaalleen - eli äitini äänittämällä kasetilla oli tämmöinen hiukan progehtava bluesrock-kappale, jonka nimi ja esittäjä ovat täysiä mysteerejä. Ettei vaan sekin olisi levyllä julkaisematon?
ABBA: Super Trouper (1980)
Kamalaa kuunnella ABBAn pilipalilaulua tuollaisen vakavan musiikin putken perään. Niinpä hyppään sen yli seuraavaan...
Nazareth: Love Hurts (1974)
Kun kuuntelin levyjä, jotka oli poimittu listalle nimeltä 1001 albums you must hear before you die, ja tulin Everly Brothersien 1960 julkaistun A Date With the Everly Brothers -albumin kohdalle, hätkähdin. Love Hurts oli sama sävellys, jonka tunsin Nazarethin versiona. Enpäs tiennyt, että se Nazarethin rokkiballadihitti oli niin vanhaa perua.
Dave Edmunds & Rockpile: I Hear You Knocking (1970)
Väkevä versio Fats Dominon klassikkohitistä. Prosessoitu lauluraita oli mainio oivallus, ja pidän myös noista yksinäisistä pianoniskuista.
Rupert Holmes: Escape (The Piña Colada Song) (1979)
Squeeze: Up the Junction (1979)
Kiva uusvanha tuttavuus tämä kappale, kun satuin vuosituhannen vaihteessa lainaamaan kirjastosta kokoelman brittiläistä new wavea, ja havaitsin tämän vanhastaan tutuksi kappaleeksi. Oli päässyt unohtumaan vuosien varrella, ja otin ilolla sen takaisin elämääni. Koskettava tarina rakkaus- / avioliittosuhteen onnesta ja tuhoutumisesta. Työväenluokan draamaa tyypillisimmillään ja rehellisimmillään.
Squeeze: Up the Junction (1979)
Kiva uusvanha tuttavuus tämä kappale, kun satuin vuosituhannen vaihteessa lainaamaan kirjastosta kokoelman brittiläistä new wavea, ja havaitsin tämän vanhastaan tutuksi kappaleeksi. Oli päässyt unohtumaan vuosien varrella, ja otin ilolla sen takaisin elämääni. Koskettava tarina rakkaus- / avioliittosuhteen onnesta ja tuhoutumisesta. Työväenluokan draamaa tyypillisimmillään ja rehellisimmillään.
Barbra Streisand & Neil Diamond: You Don't Bring Me Flowers (1978)
The Nolans: I'm in the Mood For Dancing (1979)
Racey: Boy Oh Boy (1979)
Some Girls oli kiva hitti Raceylta. Ei tältä brittiläiseltä purkkaryhmältä oikeastaan muita kappaleita tarvitse kuunnella. Tässä nyt kuitenkin toinen.
Paul McCartney: Coming Up (1980)
Pauli hömppätuulella, nopeutetun lauluraidan kanssa. En osaa olla pitämättä silti. Paulin mukaan tämä innoitti John Lennonia palaamaan levytyshommiin.
David Bowie: Ashes to Ashes (1980)
Sovitukseltaan innovatiivinen raita Bowien Scary Monstersilta kuvaa avaruusmiesten luisua sankareista narkkareiksi ja palauttaa valokeilaan Space Odditysta tutun Majuri Tomin. Ashes to Ashesista muistetaan myös sen musiikkivideo, joka oli kallein siihen asti tehty ja edelleen yksi kalleimmista musiikkivideoista koskaan.
Peter Gabriel: Games Without Frontiers (1980)
Telkkarista ainakin näin ja kuulin tämän aikoinaan, mutta kyllä se oli jostain tuttu jo aiemmin. Ehkä tämäkin oli jollain äidin nauhoittamalla kasetilla.
Electric Light Orchestra: Twilight (1981)
Time-albumin avausraitaan ja myöhemmin tulevaan Rain Is Falling -kappaleeseen liittyy minun kohdallani aika nolo tarina vuodelta 1983. Koska minulla ei kuitenkaan ole enää mitään tarvetta tilittää menneen elämäni noloja ja kipeitä sattumuksia, jätän tarinan kertomatta. Kaikki mitä olen halunnut kertoa on kerrottu omaelämäkerrassani, ja sinne ne tarinat myös jätän. Se on kaikki takanapäin. Kivoja muistoja voin kertoilla edelleen, mutta noloja en.
Lipps Inc.: Funky Town (1979)
Tahmaisen sykkivää high tech -diskoa, jonka kanssa yhtyeen räikeät kitschmäiset levynkannet sopivat hyvin yhteen.
Sheena Easton: 9 to 5 (Morning Train) (1980)
Tuo "Morning Train" lisättiin sulkuihin kappaleen alkuperäisen nimen perään, jotta ei sekoitettaisi Eastonin ja Dolly Partonin samannimisiä hittejä toisiinsa. Minä joskus luulinkin, että juuri tämä Sheenan kappale soisi 1980 tehdyn hittikomedialeffan Yhdeksästä viiteen tunnarina, mutta huomasin erehtyneeni, kun leffa tuli 90-luvun alussa telkkarista.
KISS: What Makes the World Go Round (1980)
Näyte KISSin dissatulta Unmasked-albumilta, jonka olin 90-luvulla erityisen kiinnostunut kuulemaan. Harmitonta jenkkipoprockia, tosi mainstreamia.
Rod Stewart: Mama You Been on My Mind (1972)
Rod Stewart: Angel (1972)
Rod Stewart: You Wear It Well (1972)
Kolme hyvin maltillisella liekillä palavaa Rodin tulkintaa. Niin pitkä aika siitä, kun kuuntelin Never a Dull Moment -levyä, jolta nämä kappaleet ovat peräisin. Joskus 90-luvulla muistin joitakin vuosia aiemmin kuulleeni ja äänittäneeni radiosta kasetille kivan version Twistin' the Night Away'sta, ja mietin, että kuka sen mahtoi esittää. Kun huomasin Leppävaaran kirjastossa Never a Dull Moment -LP:n, päätin kokeilla, olisiko se voinut olla tämä Rod Stewartin versio. Ei ollut, mutta nauhoitin silti sen vuoden 1972 version kasetille. Vasta vähän aikaa sitten vaivaudun selvittämään mysteerin...
Pointer Sisters: Fire (1978)
Bruce Springsteenin siskoksille kirjoittama listahitti - peräti toinen sija. Wilson & Alroy's Record Reviews -sivustolla Wilson kirjoitti: "pleasantly mellow until you realize it's a blatant commercial for date rape". Heheh.
La Bottega Dell'Arte: L'Avventura (1979)
Tämä italialainen bändi on usein luokiteltu progeosastolle, mutta hyvin vähän sellaista kamaa taitaa levyiltä löytyä. Kolmannen albumin nimikappale on sykkivää ja miellyttävällä tavalla syntesoitua 70-luvun lopun poppia. Jännä lopputulos, vaikka ei tässä mitään kovin yllättävää tapahdukaan. Lopun rumpujenpaukuttelu on kiva. Lapsena en sitten millään päässyt kuulemaan biisiä loppuun asti, mutta pelastus tuli, kun äiti ja isäpuoli saivat viime vuosituhannen lopulla haltuunsa yhden kokoelmavinyylin jolla se oli mukana, ja kopioin sen omalle kasetille.
Arja Saijonmaa: Jag vill tacka livet (1979)
"Gracias a la vida" jäi chileläisen folklaulaja- / lauluntekijän Violeta Parran viimeiseksi kirjoittamaksi lauluksi. Seuraavan vuoden helmikuussa hän riisti hengen itseltään ampumalla, 49-vuotiaana. Mahdollisesti "Elämälle kiitos" oli tarkoitettu itsemurhaviestiksi maailmalle. Se on edelleen yksi eniten versioiduista latinalaisamerikkalaisista lauluista.
Pink Floyd: Another Brick in the Wall (1979)
Vähän harmittaa, kun Pink Floydin tuotannosta soitetaan radiossa tätä eikä sitten juuri muuta. Ikään kuin ei muutakin hienoa löytyisi.
Buggles: Living in the Plastic Age (1979)
Juu, Bugglesin tuotannosta tunsin pitkään vain tämän enkä Video Killed the Radio Staria. Kuten olen aiemmin kertonut. Minusta tämä on jopa parempi kappale kuin Radio Star.
Blondie: Atomic (1979)
Blondie jatkoi diskolinjaa Heart of Glassin jälkeen, kappaleella joka ei tunnu niin puhkisoitetulta. Siksi jaksan tätä hyvin.
Anne Murray: Daydream Believer (1979)
The Monkeesin versio on se oikea versio tästä, mutta on myönnettävä, että Murray laulaa Daydream Believerin paremmin kuin Davy Jones.
Rupert Holmes: Him (1979)
Mies huomaa ikkunan luona savukerasian, joka on väärää merkkiä, ja arvaa siitä, että vaimo pettää häntä toisen miehen kanssa. Tuttu simppeli tarina, jonka Holmes kertoo vankalla laulunkirjoittajan ammattitaidolla, onnistuen tekemään näin vähistä aineksista itselleen tarttuvan hitin. Ulvova väliosa voisi olla monien muiden laulajien käsissä tuhoisa temppu biisille, mutta jotenkin Holmes suoriutuu siitä ilman vahinkoja.
(kantribiisi)
Tässä pitäisi olla muuan kantrikappale, mutta pahus soikoon, kun en muista nimeä enkä esittäjää. Muistan laulustakin lähinnä vain "jodelideeee-joduuduuu" -osan. Jep, jodlausta kappaleen alussa ja lopussa.
Yellow Magic Orchestra: Firecracker (1979)
Eli minulle tuli tutuksi tämmöinen japanilainen synttypop-instrumentaali... Luulin, että kappaleen nimi on Computer Game. 90-luvulla huomasin kirjastossa YMO:n debyytti-LP:n ja lainasin sen kotiin. Minulle tuotti päänvaivaa se, että kahden ensimmäisen raidan ilmoitettiin olevan nimiltään Computer Game ja Firecracker, mutta tuon tutuksi käyneen instrumentaalibiisin ja kolmannen kappaleen Simoon välissä ei ollut mitään. Eli missä se Firecracker on? Olisiko se vain tuo loppupaukahdus Computer Gamen lopussa?
Jossain vaiheessa selvisi, että Computer Game onkin se Clowns -nimisen tietokonepelin ääniraita, joka on pistetty levyn alkuun, ja Firecracker on se minulle lapsena tutuksi käynyt instrumentaali, jota olin aina digannut. Tietokonepeli Clowns on minulle myös tuttu, minä kun sain vuonna 1988 Commodore 64 -tietokoneen, käytettynä, kunnon pelikokoelman kera. Clowns oli yksi niistä peleistä jotka sain kuusnelosen mukana, ja sitä tuli pelattua paljon. Silkkaa hupia.
Tässä YouTube-videossa kuullaan sekä Computer Game että siitä suoraan jatkava Firecracker.
M: Pop Muzik (1979)
Tuossa aiempi kirjoitukseni Robin "M" Scottista, se kertoo kaiken.
Plastic Bertrand: Tout petit la planète (1979)
Plastic Bertrand oli lusikalla lahjoja saanut belgialaismiekkonen, joka yritti epätoivoisesti pitää laulajanuraa yllä pitkään sen jälkeen kun hitit olivat loppuneet (säälittävä yritys Euroviisuissa Luxemburgin edustajana vuonna 1987). Mies muistetaan Ça plane pour moi -pogoiluhitistään, mutta tämä Tout petit la planète on jotain ihan muuta: avaruuspsykedeelistä new wave -syntsapoppia. Aikaansa edellä, uskaltaisin jopa sanoa. Pidän tästä enemmän kuin Ça plane pour moi'sta.
Michael Zager Band: Let's All Chant (1977)
Wikipedia-sivu kertoo tämän kappaleen syntyhistorian niin huolella, ettei minun kannata toistaa sitä tässä. Sääli, että Zagerilla ei ollut enempää kiinnostavaa tarjottavaa diskomusiikille, vaikka suolsi ulos neljä LP:tä - niistä viimeisen The M-Zee Band -nimellä. Kuuntelin kaikki levyt, mutta lähinnä pitkästyin. En suosittele vaivautumaan.
Electric Light Orchestra: Twilight (1981)
Time-albumin avausraitaan ja myöhemmin tulevaan Rain Is Falling -kappaleeseen liittyy minun kohdallani aika nolo tarina vuodelta 1983. Koska minulla ei kuitenkaan ole enää mitään tarvetta tilittää menneen elämäni noloja ja kipeitä sattumuksia, jätän tarinan kertomatta. Kaikki mitä olen halunnut kertoa on kerrottu omaelämäkerrassani, ja sinne ne tarinat myös jätän. Se on kaikki takanapäin. Kivoja muistoja voin kertoilla edelleen, mutta noloja en.
Lipps Inc.: Funky Town (1979)
Tahmaisen sykkivää high tech -diskoa, jonka kanssa yhtyeen räikeät kitschmäiset levynkannet sopivat hyvin yhteen.
Sheena Easton: 9 to 5 (Morning Train) (1980)
Tuo "Morning Train" lisättiin sulkuihin kappaleen alkuperäisen nimen perään, jotta ei sekoitettaisi Eastonin ja Dolly Partonin samannimisiä hittejä toisiinsa. Minä joskus luulinkin, että juuri tämä Sheenan kappale soisi 1980 tehdyn hittikomedialeffan Yhdeksästä viiteen tunnarina, mutta huomasin erehtyneeni, kun leffa tuli 90-luvun alussa telkkarista.
KISS: What Makes the World Go Round (1980)
Näyte KISSin dissatulta Unmasked-albumilta, jonka olin 90-luvulla erityisen kiinnostunut kuulemaan. Harmitonta jenkkipoprockia, tosi mainstreamia.
Rod Stewart: Mama You Been on My Mind (1972)
Rod Stewart: Angel (1972)
Rod Stewart: You Wear It Well (1972)
Kolme hyvin maltillisella liekillä palavaa Rodin tulkintaa. Niin pitkä aika siitä, kun kuuntelin Never a Dull Moment -levyä, jolta nämä kappaleet ovat peräisin. Joskus 90-luvulla muistin joitakin vuosia aiemmin kuulleeni ja äänittäneeni radiosta kasetille kivan version Twistin' the Night Away'sta, ja mietin, että kuka sen mahtoi esittää. Kun huomasin Leppävaaran kirjastossa Never a Dull Moment -LP:n, päätin kokeilla, olisiko se voinut olla tämä Rod Stewartin versio. Ei ollut, mutta nauhoitin silti sen vuoden 1972 version kasetille. Vasta vähän aikaa sitten vaivaudun selvittämään mysteerin...
Pointer Sisters: Fire (1978)
Bruce Springsteenin siskoksille kirjoittama listahitti - peräti toinen sija. Wilson & Alroy's Record Reviews -sivustolla Wilson kirjoitti: "pleasantly mellow until you realize it's a blatant commercial for date rape". Heheh.
La Bottega Dell'Arte: L'Avventura (1979)
Tämä italialainen bändi on usein luokiteltu progeosastolle, mutta hyvin vähän sellaista kamaa taitaa levyiltä löytyä. Kolmannen albumin nimikappale on sykkivää ja miellyttävällä tavalla syntesoitua 70-luvun lopun poppia. Jännä lopputulos, vaikka ei tässä mitään kovin yllättävää tapahdukaan. Lopun rumpujenpaukuttelu on kiva. Lapsena en sitten millään päässyt kuulemaan biisiä loppuun asti, mutta pelastus tuli, kun äiti ja isäpuoli saivat viime vuosituhannen lopulla haltuunsa yhden kokoelmavinyylin jolla se oli mukana, ja kopioin sen omalle kasetille.
Arja Saijonmaa: Jag vill tacka livet (1979)
"Gracias a la vida" jäi chileläisen folklaulaja- / lauluntekijän Violeta Parran viimeiseksi kirjoittamaksi lauluksi. Seuraavan vuoden helmikuussa hän riisti hengen itseltään ampumalla, 49-vuotiaana. Mahdollisesti "Elämälle kiitos" oli tarkoitettu itsemurhaviestiksi maailmalle. Se on edelleen yksi eniten versioiduista latinalaisamerikkalaisista lauluista.
Pink Floyd: Another Brick in the Wall (1979)
Vähän harmittaa, kun Pink Floydin tuotannosta soitetaan radiossa tätä eikä sitten juuri muuta. Ikään kuin ei muutakin hienoa löytyisi.
Buggles: Living in the Plastic Age (1979)
Juu, Bugglesin tuotannosta tunsin pitkään vain tämän enkä Video Killed the Radio Staria. Kuten olen aiemmin kertonut. Minusta tämä on jopa parempi kappale kuin Radio Star.
Blondie: Atomic (1979)
Blondie jatkoi diskolinjaa Heart of Glassin jälkeen, kappaleella joka ei tunnu niin puhkisoitetulta. Siksi jaksan tätä hyvin.
Anne Murray: Daydream Believer (1979)
The Monkeesin versio on se oikea versio tästä, mutta on myönnettävä, että Murray laulaa Daydream Believerin paremmin kuin Davy Jones.
Rupert Holmes: Him (1979)
Mies huomaa ikkunan luona savukerasian, joka on väärää merkkiä, ja arvaa siitä, että vaimo pettää häntä toisen miehen kanssa. Tuttu simppeli tarina, jonka Holmes kertoo vankalla laulunkirjoittajan ammattitaidolla, onnistuen tekemään näin vähistä aineksista itselleen tarttuvan hitin. Ulvova väliosa voisi olla monien muiden laulajien käsissä tuhoisa temppu biisille, mutta jotenkin Holmes suoriutuu siitä ilman vahinkoja.
(kantribiisi)
Tässä pitäisi olla muuan kantrikappale, mutta pahus soikoon, kun en muista nimeä enkä esittäjää. Muistan laulustakin lähinnä vain "jodelideeee-joduuduuu" -osan. Jep, jodlausta kappaleen alussa ja lopussa.
Yellow Magic Orchestra: Firecracker (1979)
Eli minulle tuli tutuksi tämmöinen japanilainen synttypop-instrumentaali... Luulin, että kappaleen nimi on Computer Game. 90-luvulla huomasin kirjastossa YMO:n debyytti-LP:n ja lainasin sen kotiin. Minulle tuotti päänvaivaa se, että kahden ensimmäisen raidan ilmoitettiin olevan nimiltään Computer Game ja Firecracker, mutta tuon tutuksi käyneen instrumentaalibiisin ja kolmannen kappaleen Simoon välissä ei ollut mitään. Eli missä se Firecracker on? Olisiko se vain tuo loppupaukahdus Computer Gamen lopussa?
Jossain vaiheessa selvisi, että Computer Game onkin se Clowns -nimisen tietokonepelin ääniraita, joka on pistetty levyn alkuun, ja Firecracker on se minulle lapsena tutuksi käynyt instrumentaali, jota olin aina digannut. Tietokonepeli Clowns on minulle myös tuttu, minä kun sain vuonna 1988 Commodore 64 -tietokoneen, käytettynä, kunnon pelikokoelman kera. Clowns oli yksi niistä peleistä jotka sain kuusnelosen mukana, ja sitä tuli pelattua paljon. Silkkaa hupia.
Tässä YouTube-videossa kuullaan sekä Computer Game että siitä suoraan jatkava Firecracker.
M: Pop Muzik (1979)
Tuossa aiempi kirjoitukseni Robin "M" Scottista, se kertoo kaiken.
Plastic Bertrand: Tout petit la planète (1979)
Plastic Bertrand oli lusikalla lahjoja saanut belgialaismiekkonen, joka yritti epätoivoisesti pitää laulajanuraa yllä pitkään sen jälkeen kun hitit olivat loppuneet (säälittävä yritys Euroviisuissa Luxemburgin edustajana vuonna 1987). Mies muistetaan Ça plane pour moi -pogoiluhitistään, mutta tämä Tout petit la planète on jotain ihan muuta: avaruuspsykedeelistä new wave -syntsapoppia. Aikaansa edellä, uskaltaisin jopa sanoa. Pidän tästä enemmän kuin Ça plane pour moi'sta.
Michael Zager Band: Let's All Chant (1977)
Wikipedia-sivu kertoo tämän kappaleen syntyhistorian niin huolella, ettei minun kannata toistaa sitä tässä. Sääli, että Zagerilla ei ollut enempää kiinnostavaa tarjottavaa diskomusiikille, vaikka suolsi ulos neljä LP:tä - niistä viimeisen The M-Zee Band -nimellä. Kuuntelin kaikki levyt, mutta lähinnä pitkästyin. En suosittele vaivautumaan.
Joskus lapsena jostain ja jossain kuulin tämänkin diskohitin. Tästä oli jäänyt minulle käsitys, että se on bulkkidiskohitti isolla kirjaimella, todellista tusinakamaa, eikä juuri tehnyt mieli kuunnella sitä uudelleen. En tiennyt edes esittäjän nimeä, se piti selvittää Discogsista. Kuuntelin sitten kuitenkin, ja... ei tämä nyt niin pahalta kuulosta. Kelpaa se, mutta kappaleessa ei ole ihan niin paljon aineksia, jotta maksiversio kantaisi kuuden minuutin mittaansa.
Nolans: Crashing Down (1982)
The Nolan Sisters -nimellä 1974 syntynyt irlantilainen tyttöbändi kolme vuotta nimenmuutoksen jälkeen. Jatkoivat toimintaansa vuoteen 2005 asti. Kunnioitettava ikä yhtyeelle, etenkin kun siihen lisää vielä sen, että siskokset olivat laulaneet yhdessä vanhempiensa kanssa jo vuodesta 1963. Joskus pidin tästä kappaleesta, mutta ei se ole kestänyt. Ei se nyt ihan vastenmielinenkään ole.
Diana Ross: Upside Down (1980)
Kevyttä diskohattaraa: makeaa. mutta ei tällä saa vatsaa täyttää. Rossin yhteistyö Chic-diskoyhtyeestä tuttujen Bernard Edwardsin ja Nile Rodgersin kanssa oli kivulias. Ross ei ollut tyytyväinen heidän jälkeensä, ja miksasi uudelleen koko Diana-albumin Motown-tuottaja Russ Terranan kanssa, tuloksena vähemmän funkahtava levy jossa Dianan laulu kuului paremmin. Edwards ja Rodgers harkitsivat nimensä vetämistä pois levyn krediiteistä, mutta näin ei sitten tehtykään.
Nolans: Crashing Down (1982)
The Nolan Sisters -nimellä 1974 syntynyt irlantilainen tyttöbändi kolme vuotta nimenmuutoksen jälkeen. Jatkoivat toimintaansa vuoteen 2005 asti. Kunnioitettava ikä yhtyeelle, etenkin kun siihen lisää vielä sen, että siskokset olivat laulaneet yhdessä vanhempiensa kanssa jo vuodesta 1963. Joskus pidin tästä kappaleesta, mutta ei se ole kestänyt. Ei se nyt ihan vastenmielinenkään ole.
Diana Ross: Upside Down (1980)
Kevyttä diskohattaraa: makeaa. mutta ei tällä saa vatsaa täyttää. Rossin yhteistyö Chic-diskoyhtyeestä tuttujen Bernard Edwardsin ja Nile Rodgersin kanssa oli kivulias. Ross ei ollut tyytyväinen heidän jälkeensä, ja miksasi uudelleen koko Diana-albumin Motown-tuottaja Russ Terranan kanssa, tuloksena vähemmän funkahtava levy jossa Dianan laulu kuului paremmin. Edwards ja Rodgers harkitsivat nimensä vetämistä pois levyn krediiteistä, mutta näin ei sitten tehtykään.
Kommentit
Lähetä kommentti